Syvissä vesissä

Vuosia sitten eräs ystäväni, erityislapsen äiti, kertoi jättäneensä lapsensa sairaalaan. "Sanoin, etten jaksa enää tulla hakemaan." En ymmärtänyt. Olin hieman järkyttynyt.

Myöhemmin, olessani jo itsekin äiti, luin blogia, jossa eräs erityinen äiti totesi, että välillä käy mielessä lähteminen. "Joka päivä mietin useampaan kertaan, että minä vain lähden. Lähden, enkä taakseni enää katso." En voinut ymmärtää. Miten kukaan voi noin ajatella?

Nyt ymmärrän. Tiedän miltä tuntuu, kun ei enää jaksa. Kun tuntuu siltä, ettei omat voimat tai kyvyt riitä. Kun minuus on kadonnut ja on jokseenkin kaiken itsestään antanut. Ja se pieni osa itseä mikä vielä on jäljellä, sen haluaisi pelastaa. Jättämällä? Lähtemällä?

*

Olen opetellut pyytämään apua. Pitäisi opetella vielä paremmaksi. Ja pitäisi opetella ottamaan apu vastaan. Mikä vaan apu.
Eilen meidät pelasti päiväkahviseura.

*

On vaikea selittää mikä nyt aiheuttaa tämän toivottomuuden ja loputtoman väsymyksen tunteen. Päällisin puolin kaikki on hyvin. Tätä ei aiheuta enää keskosuus, ei vain kaksosuus.
Tämä on kiinni minusta.

Niin pitkään olen vain selviytynyt, että enää en jaksa. Vaikka nyt ei tarvitsisi enää selviytyä mistään. Nyt olisi enää vain aivan tavallinen arki, mutta sekin on liikaa. Kulutin kaikki voimani matkalla tähän pisteeseen.

Ja kun ei ole enää voimia mihinkään, ei pysty pitämään ajatuksiaan kurissa, unohtamaan menneitä. Niinpä kaikki möröt, uudet ja vanhat, ovat ottaneet vallan.
Jos olisi aikaa, niin luulen että nyt masentuisin. Vaan on kaksi pientä, jotka pitävät riittävän kiireisenä eikä romahtamiselle ole aikaa. 

*

Olen oppinut ajan mittaan, että asioista pitää rohjeta puhua. Niin olen tästäkin synkkyydestä saanut suuni auki oikeassa paikassa. Kotiapua ei lopeteta ja intensiivisempi terapia jakso pitäisi saada alkamaan tänä keväänä.

Ja keväämmällä lähden matkalle. Lentomatkan päähän ystävieni kanssa. Vastustin ajatusta aluksi, koko viikonloppu erossa pojista. En kai voi sillälailla hylätä perhettäni?
Lopulta myönnyin. Pojat jäävät miehen hoiviin. Ovat tuolloin jo melkein kaksivuotiaita ja minä olen poissa vain kolme yötä.

Ehkä hallittu lähteminen, tilapäinen jättäminen, on parempi kuin pakeneminen.

*

En minä oikeasti minnekään tahdo lähteä. Olen tämän synkkyyden keskellä onnellisempi kuin koskaan ennen. Niin paljon minulla on rakkautta, että se pursuaa synkkyydenkin yli.

Helppoa olisi lähteä, jättää. Vaikeampaa on pyytää apua, ottaa apu vastaan, saada oma pää järjestykseen. Vaikeinta on kerätä voimia silloin kun lepoa ja taukoja ei ole.

Eilen lupasin miehelle mitalin, jos perheemme on kasassa vielä silloinkin kun minut on saatu taas järkiini. Olympiatason mies ja isä.

Viikonlopun parhaat

En muista viime viikon keskivaiheilta mitään. Epäilen, että asiaan liittyy yövalvomista ja sairastelua. En ole varma. Onneksi viikonloppu oli täynnä piristystä.

Perjantaina pääsin ystävän kanssa ravintolaan syömään. Oli ihanaa. Ihanaa ruokaa, vielä parempaa seuraa. Voi kuinka hyvältä tuntuu olla seurassa, jossa ei tarvitse jännittää, ei tsempata, eikä sensuroida itseään. Aivan kamala ikävä oli ollut tuota ystävää. Harmittaa, että tällä hetkellä tavataan niin harvoin.

Lauantaina tuuletin päätäni kuuntelemalla itseäni viisaampien mietteitä kasvatuksesta. Pidän opiskelemisesta ja luennoilla istuminen on mielestäni mahtava tapa kuluttaa vapaa-aikaa. Varsinkin kun aihe on mielenkiintoinen ja itselle merkityksellinen.
Mukanani luennoilta sain ainakin muutamaksi päiväksi varmuutta siitä, että me ollaan ihan hyvälläpolulla tämän perheen kanssa. Miehellä ja minulla on oikeansuuntaisia aatoksia ja ideoita kasvatuksesta. Pojilla on toisensa yksinäisyyttä puskuroimassa. Ja jos onkin lapseni luonteiltaan haastavia, niin tulevaisuudessa moisista luonteenpiirteistä on varmasti hyötyä.

Lauantai jatkui aamupäivän luetojen jälkeen vertaistuella. Ensin kahden keskinen kahvihetki toisen keskosäidin kanssa. Illalla koko joukon voimin kylään perheeseen, jossa elämää pyörittää jo teiniksi ehtinyt monivammainen. Kaikenkaikkiaan lauantaina sai taas perspektiiviä monella tapaa elämäämme.

Sunnuntaina vietettiin kotipäivää. Illalla mies totesi, poikien olleen koko päivän kovin tyytyväisiä elämäänsä. Jotenkin levollisempia ja suolisen onnellisia. Niin. Ei ne paljoa kaipaa. Äidin ja siän, jotka ovat paikalla ja läsnä. Kiireettömän hetken ilman mitään sen kummepia. Siinä on lapselle kaikki. 

Valaistuminen

Koin viikon lopulla valaistumisen.Valaistuminen tapahtui kuoroharjoituksissa jota kuinkin näin:

Joku aika sitten puhelimeni soi. Vanhaa kuoroani ollaan kokoamassa kasaan uudelleen yhtä esitystä varten. Harjoituksia on vain muutama kerta. Juuri sopivan lyhyt, ei liian sitova harrastushetki tähän syksyyn. Lupauduin siis mukaan. 

Voi kuinka olenkaan kaivannut laulamista! Harvoista asioista saan niin suurta nautintoa kuin laulamisesta ja silti se on harrastus, joka kovin helposti jää paitsioon. Siinä luritellessani omaa stemmaani, aloin miettiä mahtaisiko jostain löytyä sellainen kuoro, johon ei tarvitsisi panostaa liian tosissaan. Harjoitukset kerran viikossa ja jos jollain viikolla jää välistä, niin ei heti lentäisi ulos kuorosta.

Mahtaisiko elämästäni irrota yksi ilta viikosta laulamiselle? Nyt ehkä, mutta entä vuoden päästä kun palaan töihin? Kun pitäisi käydä töissä ja opintojakin haluaisin jatkaa. Ja urheilla. Kotona pitäisi ehtiä kuitenkin tehdä ruokaa ja siivota ja antaa pojille aikaa.
Aika paljoon pitäisi viikon tuntien riittää.

Mitä minä oikein elämältä halua?

• Työn suhteen minulla on suuria haaveita. Haluaisin tehdä töitä monipuolisesti ja kertätä kokemusta. Haluan opiskella lisää ja päästä tekemään tukimustyötä. Minulla on intohimo ja visio. Oikeastaan haluaisin saada aikaan isoja asioita. 

• Haluaisin harrastaa. Laulaa ja tanssia. Urheilla. Juosta joskus puolimaratonin. Haluaisin ehtiä enenmmän metsään ja merelle. Miehen kanssa tavoitteeksi on joksus asetettu, että kierrämme kaikki Suomen kansallispuistot. Haluaisin enemmän aikaa ystäville. Että läheiset pysyisivät lähellä. 

• Haluan olla onnellinen ja terve. Haluan, että mieheni ja lapseni ovat onnellisia ja terveitä. Haluan, että olemme onnellisia yhdessä. Haluan, että olen tuon saman ukon kanssa vielä kiikkustuolissa sylikkäin. Haluan, että lapseni haluavat olla tekemisissä kanssani vielä aikuisinakin. Haluan, että perheemme on toisilleen läheinen ja tärkeä. 

Tajusin, että tuo kaikki yhtäaikaa on mahdoton yhtälö. Ei kaikkea voi saada samaan aikaan. Miksi pitäisikään? Varsinkin työn suhteen, mihin ihmeeseen minulla on kiire?. Minun alani ei ole katoamassa minnekään. Se ei ole sellainen ajan hermolla oleva trendiala, jossa pitää takoa juuri nyt kun ala on kuumimillaan. Tällä allalla edes iällä ei ole merkitystä.  Sitä paitsi, jos nyt keskittyisin uraani, vaatisi se perheeltäni kovin paljon. Todennäköisyys haluamis-listan viimeistem kohtien epäonnistumiselle kasvaisi valtavasti.

En ole vielä edes keski-ikäinen. Silti tähän mennessä olen saavuttanut jo paljon tuosta listastani. Eikö nyt olisi juuri oikea hetki pysähtyä hetkeksi nauttimaan kaikesta siitä mitä minulla nyt on?

Päätin, etten jatka opintoja vielä ensi vuonna. Sen sijaan etsin työn, joka ei ime minusta kaikkea. Palkkaa tärkeämpää ovat työajat, työmatkan lyhyys ja se, että töitä ei tarvitse tuoda kotiin. 
Muutaman vuoden ajan pysähdyn tähän. En yritä saavuttaa suuria, vaan elän. Keskityn perheeseeni. Ehkä ohessa ehtisin harrastaa vaikka laulua ja tanssia, koko perheen kanssa ehtisin metsään ja merelle. Lomalla saattaisimme jaksaa matkustaa vaikka ystävien luokse toiseen maahan.

Kun ajatustyössäni olin ehtinyt tähän pisteeseen, huomasin hymyileväni. Tunsin pakahtuvaa onnea laulamisesta. Tunsin aivan uudenlaisen tyyneyden virtaavan sisälleni.