väsy-seiska ja ylä-femma

Pojat ovat siirtäneet sisäisiä kellojaan tunnilla. Meillä herätään nykyään järjestäen ennen seitsemää. Miehen kellon pitäisi soida ilmeisesti klo7:10, enkä muista koska olisin viimeeksi herännyt vasta siihen.
Päiväunet tai iltanukkumaanmeno ei ole muuttunut.

Minulle uusi rytmi ei tunnu sopivan. Olen ryhdistäytynyt ja mennyt nukkumaan tuntia aiemmin. Nukun siis aivan saman verran kuin aiemminkin. Silti tämä seitsemältä herääminen tuntuu mahdottomalta. Olen kuoleman väsynyt juuri tuohon aikaan.
Ammoisina aikoina töihin mennessä heräsin viideltä tai kuudelta. Se ei tuottanut näin tavatonta tuskaa, kunhan rytmin sai päälle. Mikä ihme siis tuossa seitsemältä heräämisessä sotii niin täysin kehoani ja mieltäni vastaan?

*

Pojista on alkanut kuoriutua aivan mahtavia tyyppejä. Onhan ne tähän astikin olleet, mutta nyt on tapahtunut taas joku kehitysharppaus ja ukkeleiden luonteet alkaa nousta pintaan.
Eilen katselin poikien puuhastelua ja mietin kuinka mahtavaa on, että saan tuntea just nuo tyypit.

Beestä on tempperamenttisuuden lisäksi nyt ilmetynyt hyvin humaani puoli. Pianonsoiton alkaessa hän hakee tuolin ensin veljelleen ja sitten itselleen. Jos hän saa karkin, hän vie ensimmäisen veljelle ja luottaa herttaisesti siihen, että sen jälkeen hän saa vielä oman. Kun Aata itkettää, Bee lohduttaa.

Aasta on tulossa hauska. Se viihdyttää itseään ja muita imitoimalla Beetä tai vaikka isää. PArasta huumoria on kuitenkin asioiden laittaminen päähän. Kori, vati, housut, mitä vaan. Jos se on päässä, se on huumoria.
Edellis-iltana kun piti lopettaa leikit ja lähteä iltapalalle, poika nousi joksi minun kautta antamassa ylä-femman ja samoilla vauhdeilla kurvasi kohti keittiötä. Hellyttävää.

*

Avasin muuten tenttikirjan. Luinkin sitä. Siis sitä ensimmäistä niistä viidestä. Kesän loppuun asti olisi aikaa tehdä se tentti. Siis se, joka olisi alunperin pitänyt tehdä kaksi viikkoa poikien syntymän jälkeen. 

Syvissä vesissä

Vuosia sitten eräs ystäväni, erityislapsen äiti, kertoi jättäneensä lapsensa sairaalaan. "Sanoin, etten jaksa enää tulla hakemaan." En ymmärtänyt. Olin hieman järkyttynyt.

Myöhemmin, olessani jo itsekin äiti, luin blogia, jossa eräs erityinen äiti totesi, että välillä käy mielessä lähteminen. "Joka päivä mietin useampaan kertaan, että minä vain lähden. Lähden, enkä taakseni enää katso." En voinut ymmärtää. Miten kukaan voi noin ajatella?

Nyt ymmärrän. Tiedän miltä tuntuu, kun ei enää jaksa. Kun tuntuu siltä, ettei omat voimat tai kyvyt riitä. Kun minuus on kadonnut ja on jokseenkin kaiken itsestään antanut. Ja se pieni osa itseä mikä vielä on jäljellä, sen haluaisi pelastaa. Jättämällä? Lähtemällä?

*

Olen opetellut pyytämään apua. Pitäisi opetella vielä paremmaksi. Ja pitäisi opetella ottamaan apu vastaan. Mikä vaan apu.
Eilen meidät pelasti päiväkahviseura.

*

On vaikea selittää mikä nyt aiheuttaa tämän toivottomuuden ja loputtoman väsymyksen tunteen. Päällisin puolin kaikki on hyvin. Tätä ei aiheuta enää keskosuus, ei vain kaksosuus.
Tämä on kiinni minusta.

Niin pitkään olen vain selviytynyt, että enää en jaksa. Vaikka nyt ei tarvitsisi enää selviytyä mistään. Nyt olisi enää vain aivan tavallinen arki, mutta sekin on liikaa. Kulutin kaikki voimani matkalla tähän pisteeseen.

Ja kun ei ole enää voimia mihinkään, ei pysty pitämään ajatuksiaan kurissa, unohtamaan menneitä. Niinpä kaikki möröt, uudet ja vanhat, ovat ottaneet vallan.
Jos olisi aikaa, niin luulen että nyt masentuisin. Vaan on kaksi pientä, jotka pitävät riittävän kiireisenä eikä romahtamiselle ole aikaa. 

*

Olen oppinut ajan mittaan, että asioista pitää rohjeta puhua. Niin olen tästäkin synkkyydestä saanut suuni auki oikeassa paikassa. Kotiapua ei lopeteta ja intensiivisempi terapia jakso pitäisi saada alkamaan tänä keväänä.

Ja keväämmällä lähden matkalle. Lentomatkan päähän ystävieni kanssa. Vastustin ajatusta aluksi, koko viikonloppu erossa pojista. En kai voi sillälailla hylätä perhettäni?
Lopulta myönnyin. Pojat jäävät miehen hoiviin. Ovat tuolloin jo melkein kaksivuotiaita ja minä olen poissa vain kolme yötä.

Ehkä hallittu lähteminen, tilapäinen jättäminen, on parempi kuin pakeneminen.

*

En minä oikeasti minnekään tahdo lähteä. Olen tämän synkkyyden keskellä onnellisempi kuin koskaan ennen. Niin paljon minulla on rakkautta, että se pursuaa synkkyydenkin yli.

Helppoa olisi lähteä, jättää. Vaikeampaa on pyytää apua, ottaa apu vastaan, saada oma pää järjestykseen. Vaikeinta on kerätä voimia silloin kun lepoa ja taukoja ei ole.

Eilen lupasin miehelle mitalin, jos perheemme on kasassa vielä silloinkin kun minut on saatu taas järkiini. Olympiatason mies ja isä.

Joulusiivo

En ole koskaan oikein ymmärtänyt joulusiivoa. Ymmärrän kyllä että on mukavampaa viettää joulua siistissä kodissa, yhdyn tähän mielipiteeseen. En kuitenkaa ymmärrä miksi siinä kaiken muun joulukiireen ja stressin seassa pitää hoitaa se kerran/kaksi kertaa vuodessa tehtävä suursiivo.

Olen päättänyt lanseerata perheessämme marrassiivon. Suursiivo, joka tehdään joskus Marraskuun puolenvälin jälkeen. Niinpä jo adventin alkaessa ne suurimmat kurat ja liat on hoidettu pois. Ei ne kaakelin välit vaan millään ehdi kuukaudessa suttaantua niin pahasti uudestaan, että pilaisivat joulutunnelman.

Joulusiivon olen ajatellut määrittää uudelleen. Se tarkottaisi vaatekaappien, lelujen yms tavaroiden läpikäyntiä ja turhien pois antamista. Tämän toteutin jo tänä vuonna. Kassi kaupalla leluja, vauvantarpeita, vauvanvaatteita, lakanoita ja äitiysvaatteita toimitin kotikaupunkini diakoniatyön varastoon. Toivottavasti ne sieltä löytävät uuden kodin, jossa tarve on todellinen.

*

Joulukiireisiin asti ei olla vielä oikein ehditty. On ollut muuta, sairastumisia ja tapaturmia. Ihan perusarkea siis.

Pojat aloittivat peräjälkeen flunssailun. Yöt ovat olleet levottomia, päivät vietetty sisällä. Sanomattakin lienee selvää, että tilanne ei ole toivottava.

Poikien lääkäri soitti. Päätti aloittaa Aalle astmalääkityksen. Sen, joka hidastaa kasvua.

Bee juoksi tuolia päin. Eilen käytiin hammaslääkärissä toteamassa, että toinen etuhammas on poikki. Huomenna mennään kirurgin luokse miettimään, että mites se hammas saadaan sieltä pois.
Ukkelista tulee oman elämänsä Teemu Selänne. Saapi odotella hyvästi sinne koulun alkuun, että rautahammas tulee paikkaamaan tilanteen.
Olettaen, että se rautahammas ei vioittunut samassa rytäkässä.

Perjantai-illan väsyneitä mietteitä

Elämästä on tullut intensiivisempää.

Yöuneni ovat lyhentyneet ja muuttuneet katkonaisiksi. Ennätys tällä viikolla oli nukkua kolmessa eri sängyssä yhteensä 2h. Poikien päikkärit ovat lyhentyneet ja muuttuneet kaanonisiksi. (Voiko sanoa kaanoninen? Mun mielestä ainakin pitäs voida.) Tämän viikon huippusuoritus oli molemmilla tunnin päikkärit, joista kuitenkin vain 10min yhtäaikaa. Tuon hetken minä käytin laadukkaasti tyhjentäen pesukoneen.

Myös hereilläoloaikana pojat tuntuvat tarvitsevan äitiä kiihtyvään tahtiin. Vessan jos ehdinkin niin että kukaan ei ehdi oven sisäpuolelle kanssani, niin vähintäänkin yksi on pitämässä seuraa oven ulkopuolella.
Jos uskallan edes haaveilla ruuanlaitosta tahi muusta hommasta, jonka aikana keskittymiseni ei kenties ole aivan täysin vain pikku-miehissä, niin johan ollaan keksitty jokin kieletty paikka/puuha. Suurta suosiota nauttii tällä hetkellä vessanpöntöstä juominen.

*

Olin aivan unohtanut mitä talvi huonokeuhkkoisen lapsen kanssa on. Lämpötilan kyttäämistä, tuulen arvioimista, ylipukeutumista. Liian lyhyitä ulkoiluita tai sisälle linnoittautumista. Tautien hysteeristä pelkoa.

Tällä viikolla kokeiltiin ulkoilua -7 asteessa. Puolituntia ulkona oli Aalle liikaa. Yski kuin pahaisinkin astmaatikko.
Haaveet puistohoitopäivistä voitaneen haudata ainakin talven ajaksi.
 
*

Holding-hommat alkavat olla lääkärin siunausta vajaat vaalmiina aloitettaviksi. Lääkäriltä täytyy saada lupa Aan holdaamiseen keuhkojen takia.
Ensi vuoden ekaa viikkoa suunniteltiin aloitusviikoksi. Alkuun kun hommaa pitäisi tehdä hiukan tiuhempaan tahtiin ja meidän molempien miehen kanssa on oltava kotona. 

*

Muistathan, hyvä lukijani, olevasi haastettu?

 

Joululahjahaaste!

Joululahjaksi teille lukijoilleni, aloitan haasteen nimellä Näpsäkämpää Uutta Vuotta!

Säännöt:
 
1. Lahjo lukijaksi näpsäkkäällä lapsiperheen arkea helpottavalla vinkillä.
 

• Vinkin on oltava jotain pakollista, arkista askaretta nopeuttava tai helpottava. Se toimii maalla omakotitalossa, lähiön rivarissa ja keskustayksiössä. Vinkki ei saa olla sidoksissa poliittiseen tai uskonnolliseen vakaumukseen eikä koulutustasoon.  

• Jos olet keksinyt miten toppahanskat kuivataan käden käänteessä, miten purkka irrotetaan tukasta koulukuvausaamuna, kuinka sukat löytävät aina parinsa tai miten syöttötuoli pysyy näppärästi puhtaana, nyt on aika jakaa tuo tieto sitä janoaville. Anna kanssabloggaajillesi joululahjaksi hieman helpompi arki!

2. Haasta mukaan 2 bloggaria jakamaan oma arjenhelpotusvinkkinsä.

3. Huikkaa WannabeMamalle näpsäkkyydestäsi, jolloin saat neronleimauksesi mukaan Ukkovallan akan blogin Näpsäkämpää Uutta Vuotta! -sivulle.

*

Minun näpsäkkä vinkki:

Pöydän pintaan kuivuneen ruuan tai juoman sää helposti irti auton ikkunaraapalla. 

Irtoaa jopa kaurapuuro. Rapala ei naarmuja ikkunaa, joten ei myöskään pöydän pintaa. 

Ja kynsienaluset kiittää!
Kun raaputtelun jälkeen pöytä on pyyhitty rätillä, kuivaa pöytä ikkunankuivaimella. 

Näin saat pois myös netistä kosteuden mukana pöydänpintaan jääneet pöpöt.

*

Haasteen keksijänä otan erivapauden haastaa kaikki lukijani mukaan, saadakseni homman kunnolla käyntiin. 

Haaste olkoon tässä muodossansa käynnissä aina Loppiaiseen 2013, koska ainakin jossain päin maailmaa vielä silloin lahjoja jaellaan. 
  

Intensiivisesti kolmistaan

Viikonlopun vietin yksin poikien kanssa. Ensimmäistä kertaa mies oli poissa kaksi yötä. Selvisin hienosti. Varsinkin siihen nähden, että mies vei mukanaan auton ja viikonloppuun sisältyi toiselle puolelle kaupunkia sijoittunut lääkärireissu lumimyrskyssä. Kaksosrattaiden puskeminen läpi umpihangen, tuiskuavan lumen estäessä kaiken näkyvyyden, ei ollut sitä kivointa ajanvietettä.

*

Appivanhemmat muuttivat hiemankauempaa tuohon ihanlähelle. Olen odottamattoman isosti ilahtunut asiasta.

*

Beellä on ollut viimeiset pari päivää kaikki huonosti. Se itkee/huutaa/kitisee kaikesta ja koko ajan. Ei syö, eikä juuri nuku. Epäilen puhkeavia hampaita, mutta särkylääkkeiden tehottomuus pistää epäilemään epäilyä.

Eilen alkoi tulla äitiyskestävyyskunnon rajat vastaan. Viikonlopun tsemppailun jäljiltä koko päivän mittainen korvaan huutaminen kävi liiaksi hermoille. Pakkasrajoja uhmaten raijasin pojat ulos. Pukemiseen meni yli puolituntia, ulkona oltiin alle vartti. Johtuneeko yleisestä tunnelmasta vai lapsieni vinksahtaneisuudesta, mutta lumi ja pulkkailu ei kelvannut kummalekaan. Vai olenko saanut virheellistä informaatiota, eikä kaikki lapset sittenkään riemusta kilju talven tultua? Eikö kaikki lapset olekaan kuin Saariston lapset? Jos ovatkin tulleet äitiinsä: lumi näyttää ihanalle ja ikkunasta katsellessa siitä aina innostuu. Into lopahtaa ulos päästessä kun on kylmä ja märkä ja kaikki niin älyttömän hankalaa.

*

On pitänyt kirjoittaa päivitys niistä ajatuksista, joita viikonloppuna yksinäisinä iltoina pyörittelin. Liittyivät vähän viime vuoden muistoihin ja enemmän muistammattomuuksiin. En vaan ehdi/jaksa/saa aikaiseksi ajatusta valmiiksi ja tekstiksi asti. Ehkä sitten kun tuo yksi lopettaa huutamisen. 

Kirkastumisesta kaaokseen

Perjantai oli ihana. Vietiin pojat hoitoon ja jatkettiin matkaa kaupungille ravintolaan. Tultiin kotiin ajoissa ja nautittiin rauhallisesta koti-illasta. Nukuttiin.

Yökylässäkin oli sujunut hienosti. Oikeastaan meidän tuloon ei juuri hymyä suuremmin reagoitu. Aa jatkoi lakaisemista (kiltti kyläläinen tietenkin siivoaa jälkeensä) ja Bee juoksentelua ympäri asuntoa nakki suussa.

Hetken aikaa kotona olimme reippaita ja iloisia koko perhe.

*

Sitten tuli yö.

Sunnuntain vastaisen yön vietin taas lastenhuoneen lattialla. Tällä kertaa siellä oloni ei juuri helpottanut. Se vaimensi karjumisen vikinäksi, mutta ei hiljentänyt ja tuonut unta. Vuorollaan molemmista sängyistä kuului vaativaa ääntelyä, noustiin pystyyn, naurettiin, leikittiin, laulettiin, kiukuteltiin, mentiin maate ja aloitettiin koko rumba uudestaan.

Miksi mä halusin äidiksi? Miten ihmeessä mä ikinä kuvittelin, että musta ois tähän? Lastenhankinta oli ehkä kuitenkin vain mun elämäni suurin virhe. Pojat on ihania, mutta musta ei oo tähän. Ei mua oo tarkotettu äidiksi. Miten mä ikinä selviän tästä?

Kun lopulta väsyin niin, että sain nukahdettua molemissa saängyissä edes suurinpiirtein rauhoituttiin ja sain unen painajaisen päästä kiinni.

*

Aamu ei tuonut helpotusta. Ulkona oli talvi, eikä kummalakaan pojista kunnollisia talvikenkiä, Aalla ei edes talvivaatteita. Kunnon äiti ois osannut varautua.
Äänestyskopin kautta kuappaan, josta olin sentään aiemmin jo pongannut hyvänoloiset kengät. Vaan kelvottoman äidin lailla olin jättänyt ne pongatessani kauppaan. Arvatkaa oliko enää kokoja? No ei ollut. Lisäksi ilmeni, että koko mallia, tai yleensäkään mitään mallia lumen ja sohjon kestäviä talvikenkiä ei ole Aan kokoisina.

Väsymykseen ja äitikelvottomuuteen kun lisättiin jälleen ahdistus Aan pienikokoisuudesta, olin siinä pisteessä, että itku meinasi tulla marketin käytävällä.
Kun päästiin kotiin ja saatiin pojat päiväunille, käperryin sohvan nurkaan muhimaan itsesäälissä/inhossa.

Miten mä en osaa edes pukea lapsia ulos!? Miten ikinä kukaan on antanut mulle nuo lapset sieltä siaraalasta, onhan niiden pitänyt huomata ettei musta oo tähän. 

Nukuin päiväunet. 
 
*

Illalla juteltiin pitkään miehen kanssa. Sain muotoiltua lähes ymmärrettävään muotoon pääni sisäistä kaaosta. Väsymystä, turhautumista, epävarmuutta, kotihommien loputtomuutta. Harmitusta siitä, että jatkuvasti vain selviytyy. Miksi tästä elämänvaiheesta ei saa nauttia, miksi pitää selviytyä? Jos näin pitkään työelämässä päivät olisivat tuntuneet tältä, olisin jo vaihtanut työpaikkaa.

Mies onnistui sekavan ulosantini joukosta löytämään muutaman jutun, johon voisi vaikuttaa. Aamulla ulkovaatehyllyyn oli ilmestynyt molemmille pojille oma kori tumpuille, sukille ja muille. Keittiö oli siisti ja roskat viety. <3

Mobilisoidut

Parin viikon tauon jälkeen päästiin tänään taas perhekerhoon. Pojat otti takaisin menetetyt kerrat, suhaamalla yhdellä kertaa vähintääkin kaikkien kolmen kerran suhautukset. Teki mieli luovuttaa.

Kotiin tultaessa saatiin rappukäytävässä aikaan aivan kamala kalabaliikki. Hävetti, kun hissistä pompsahti kaiken keskelle naapurin tyttö.

Olen käsittämättömän iloinen ja onnellinen, että olemme vihdoin kaikki terveitä. Minua hieman yskä vaivaa, mutta enää sillä lailla jälkijäristysmäisesti. Selkä vaatii vielä keskittymistä, jumpaa ja särkylääkkietä, mutta jokatapauksessa olen taas jo mobiili. Päästiin tällä viikolla koko perhe uimaan ja minä tanssimaan. Eilen oltiin poikien kanssa kahdessakin kyläpaikassa.

Silti.

Yhdellä piikillä ja parilla paremmilla yöunilla ei edelliset viikot ole vielä nollattu. Hermoni eivät ole eheytyneet, eikä pinnani vielä saanut elastisuuttaan takaisin. Kiinnostukseni kodinhoidollisiin asioihin on minimaalinen. Eilen illalla tajusin saavuttaneeni uuden ennätyksen kun viskasin pöydältä löytyneen roskan olkani yli lattialle.

Huomenna viemme pojat siskon luokse yökylään. Menemme meihen kanssa iltapalalle ravintolaan ja ajoissa kotiin nukkumaan. Kahden hengen mielenkirkastusjuhlat. 

*

Been korvat operoidaan ensi viikolla. Lataan kaiken toivoni noihin pieniin putkiin. Älä tule paha talvi, tule hyvä talvi.
Hieman ahdistaa moinen toimenpide itsessään. Kipristää jo nyt sydämestä kun ajattelienkin tuota pientä miestä taas niihi sairaalavaatteisiin ja letkuihin.

Tänään äiti ei oikein toimi

Sain pojat juuri parvekkeelle päiväunille. Vielä jos olisi pitänyt jaksaa viisi minuuttiakin, en tiedä miten olisin selvinnyt. Puolituntia sitten istuin ruokapöydässä itkien seuraten vierestä, kuinka toinen maalaa perunamuusilla pöytää ja toinen tiputtaa suunnitelmallisen keskityyneesti lusikan jo lattialla olevan lautasen seuraksi. 

Oleminen noiden kahden kanssa on tällä hetkellä raastavaa paskamaista haasteellista. Tällä kertaa en keksi mitään ulkopuolista syytä:
 

• En ole erityisen väsynyt. Edelliset pari yötä olen nukkunut hyvin ja pitkään. Osittain tästä on kiittäminen uutta älypuhelintani, jota en ilmeisesti osaa torkuttaa vaan onnistun ottamaan herätyksen aina kokonaan pois päältä. Niinpö eilen ja tänään ollaa nukuttu poikien kanssa aivan yllätys pitkään.

• Olen saanut poistua kotoa ja tehä omia juttuja enemmän kuin aikoihin. Käynyt elokuvissa ja lenkillä, tanssimassa ja kahvilla. Ensi viikonlopuksi on luvassa kaksikin omaa menoa.

• Olen saanut apua enenmmän kuin aikoihin. Eilen ystäväni tuli oma-aloitteisesti käymään auttaakseen kotitöissä. Tuli imuroitua koti taas parin viikon tauon jälkeen.

Puuttuuko listasta jokin ulkopuolinen tekijä, jota vielä voisi syyttää?


Haastellisuutta ja hermojen riittämättömyyttä lisää tällä hetkellä useampi asia:

• Been ehdoton omaehtoisuus. Kulminoituu ruokapöydässä totaaliseen ruokalakkoon ja pöydällä seisomiseen. Kuinka kauan lapsi voi elää maidolla ja Herra Hakkarais -pastilleilla?

• Aan usko siihen, että aivan kaikki asiat maailmassa on suunniteltu hänen kiduttamisekseen. Erityisesti vaatteet ja vaipat ja tietysti niiden pukeminen. 

• Molempien poikien kuvitelma siitä, että pöydälle kiipeäminen on äidinkin mielestä hauska leikki. Sama pätee ruuan ja lautasten paiskomiseen sekä kissan häntään ja kissaan.  

• Yökukkumiset. Nämä onneksi edelleen poikkeus eikä sääntö.

Koska kaikki listalta löytyvät aisat ovat aiva perusjuttuja lasten kanssa, olen tullut lopputulokseen, että minua ei ehkä olekaan luotu kotiäidiksi. Tai ehkä ei äidiksi ylipäätään. 

Ihmiset ympärilläni ovat aina ajatelleet, että olen lasten kanssa taitava. Joskus saatoin kuvitella näin myös itse. Useasta suusta olen kuullut ihasteltavan kuinka hyvä äiti varmasti olisin/olen. 
Tänään ei tunnu siltä. Tänään mietin ruokapöydässä alanko hutamaan vai itkemään. Tänään etsin netistä lasten talvikenkien sijaan työpaikkailmoituksia.

Valaistuminen

Koin viikon lopulla valaistumisen.Valaistuminen tapahtui kuoroharjoituksissa jota kuinkin näin:

Joku aika sitten puhelimeni soi. Vanhaa kuoroani ollaan kokoamassa kasaan uudelleen yhtä esitystä varten. Harjoituksia on vain muutama kerta. Juuri sopivan lyhyt, ei liian sitova harrastushetki tähän syksyyn. Lupauduin siis mukaan. 

Voi kuinka olenkaan kaivannut laulamista! Harvoista asioista saan niin suurta nautintoa kuin laulamisesta ja silti se on harrastus, joka kovin helposti jää paitsioon. Siinä luritellessani omaa stemmaani, aloin miettiä mahtaisiko jostain löytyä sellainen kuoro, johon ei tarvitsisi panostaa liian tosissaan. Harjoitukset kerran viikossa ja jos jollain viikolla jää välistä, niin ei heti lentäisi ulos kuorosta.

Mahtaisiko elämästäni irrota yksi ilta viikosta laulamiselle? Nyt ehkä, mutta entä vuoden päästä kun palaan töihin? Kun pitäisi käydä töissä ja opintojakin haluaisin jatkaa. Ja urheilla. Kotona pitäisi ehtiä kuitenkin tehdä ruokaa ja siivota ja antaa pojille aikaa.
Aika paljoon pitäisi viikon tuntien riittää.

Mitä minä oikein elämältä halua?

• Työn suhteen minulla on suuria haaveita. Haluaisin tehdä töitä monipuolisesti ja kertätä kokemusta. Haluan opiskella lisää ja päästä tekemään tukimustyötä. Minulla on intohimo ja visio. Oikeastaan haluaisin saada aikaan isoja asioita. 

• Haluaisin harrastaa. Laulaa ja tanssia. Urheilla. Juosta joskus puolimaratonin. Haluaisin ehtiä enenmmän metsään ja merelle. Miehen kanssa tavoitteeksi on joksus asetettu, että kierrämme kaikki Suomen kansallispuistot. Haluaisin enemmän aikaa ystäville. Että läheiset pysyisivät lähellä. 

• Haluan olla onnellinen ja terve. Haluan, että mieheni ja lapseni ovat onnellisia ja terveitä. Haluan, että olemme onnellisia yhdessä. Haluan, että olen tuon saman ukon kanssa vielä kiikkustuolissa sylikkäin. Haluan, että lapseni haluavat olla tekemisissä kanssani vielä aikuisinakin. Haluan, että perheemme on toisilleen läheinen ja tärkeä. 

Tajusin, että tuo kaikki yhtäaikaa on mahdoton yhtälö. Ei kaikkea voi saada samaan aikaan. Miksi pitäisikään? Varsinkin työn suhteen, mihin ihmeeseen minulla on kiire?. Minun alani ei ole katoamassa minnekään. Se ei ole sellainen ajan hermolla oleva trendiala, jossa pitää takoa juuri nyt kun ala on kuumimillaan. Tällä allalla edes iällä ei ole merkitystä.  Sitä paitsi, jos nyt keskittyisin uraani, vaatisi se perheeltäni kovin paljon. Todennäköisyys haluamis-listan viimeistem kohtien epäonnistumiselle kasvaisi valtavasti.

En ole vielä edes keski-ikäinen. Silti tähän mennessä olen saavuttanut jo paljon tuosta listastani. Eikö nyt olisi juuri oikea hetki pysähtyä hetkeksi nauttimaan kaikesta siitä mitä minulla nyt on?

Päätin, etten jatka opintoja vielä ensi vuonna. Sen sijaan etsin työn, joka ei ime minusta kaikkea. Palkkaa tärkeämpää ovat työajat, työmatkan lyhyys ja se, että töitä ei tarvitse tuoda kotiin. 
Muutaman vuoden ajan pysähdyn tähän. En yritä saavuttaa suuria, vaan elän. Keskityn perheeseeni. Ehkä ohessa ehtisin harrastaa vaikka laulua ja tanssia, koko perheen kanssa ehtisin metsään ja merelle. Lomalla saattaisimme jaksaa matkustaa vaikka ystävien luokse toiseen maahan.

Kun ajatustyössäni olin ehtinyt tähän pisteeseen, huomasin hymyileväni. Tunsin pakahtuvaa onnea laulamisesta. Tunsin aivan uudenlaisen tyyneyden virtaavan sisälleni.

Kehvatsu!

Nyt se on täällä. Syksyn ensimmäinen sairastuminen. Ensin Bee, sitten Aa ja sellanen kutina on kurkussa, että kohta myös minä.

Ovathan pojat vahvistuneet kesällä riittävästi, että tänä talvena ei aina tarvitsisi lähteä polilla käymään? Eikö vaan, että nyt nuo flunssat on sellasia tavallisia, että ne menee myös ohi eivätkä jatku jossain muodossa kuukaudesta toiseen?
En tiedä mitä se tekisi miehen ja minun psyykkelle, jos joudutaan taas osastolle. Kun on saanut olla niin kovin pitkään jo tavallinen, mutta ei vielä riittävän pitkään että vanhat haavat olisivat umpeutuneet.

Viikonloppuna poikien pitäisi mennä vanhempieni luokse ensimmäistä kertaa yökylään. Miehellä ja minulla on kutsu yhden parhaimman ystäväni väitöstilaisuuteen ja karonkkaan. En tiedä mitä tekisi minun psyykkeelleni, jos viikonlopun suunnitelmat menee pilalle. Viime talven jatkuvista pettymyksistä on vielä aivan liian lyhyt aika.

*

Bee läiskyttää taas korviaan. Melko varmasti sillä on korvatulehdus. Se on nyt tämän vuoden puolella viides, kuukauden sisään kolmas. Korvatulehduskierre on siis täällä.
En tiedä mitä tehdä asialle. Vieläkö vaan varaan ajan terveyskeskuksesta, haen sen antibioottikuurin ilman sen kummempia pohdintoja pitäisikö tehdä pikkuhiljaa jo muutakin. Luovuttaisinko jo ja varaisin ajan yksityiseltä?

Viime keväänä yksi sairaalan hoitajista vinkkasi, että jos nää jatkuu niin menkää yksityiselle korvalääkärille. Ärsyttää, että jos moiseen vaivaan tahtoo ajoissa kunnon hoitoa, niin täytyy taipua yksityiselle. Mitä julkisella puolella sillä voitetaan, että pitkitetään turhan takia antibioottihoitoja kun putket tulis jo selvästi tarpeeseen? Miksi ihmeessä julkisella puolella ei tunnu olevan lasten korvalääkäreitä kun se on yksi yleisimmistä lasten kroonisista taudeista? Haluaisin taistella oikeudestamme saada moinen  hoito julkisten kautta, mutta en tiedä tahdonko omien periaatteideni takia kituuttaa lapsi parkaa, kun rahalla pääsis moisesta paljon nopeammin.
Meillä ei ole edes vakuutuksia, kun ei sellaisia saatu. (Ensin lääkäri diagnosoi väärin poikien olevan yhdellä istukalla mahassa. Identtisille ei vakuutusta heru. Sitten kun sairaalassa toinen lääkäri totesi diagnoosin virheelliseksi, niin ennen kuin ehdittiin koko vakuutus asiaa pohtia, niin pojat jo syntyivätkin. No melko turhahan koko vakuutus ois viime vuonna ollut, meillä kun kaikki asiat hoitui kuitenkin yliopistollisessa sairaalassa.)

Tietääkö joku oisko jotain taikasanoja terveyskeskuksessa sanoa, että lääkäri miettis muutakin ratkaisua kuin kovempia antibiootteja?

**

Neuvolan kotiapu kävi tänään ensikäynnillä. Voi mikä pettymys!
Tää tuli nyt siis eri kautta kuin viime keväinen aivan mahtava kotiapu-täti. Tällä kertaa tehtiin heti selväksi, että äiti ei voi lähteä kotoa minnekään kotiavun tullessa, eikä kyseessä ole kodinhoidollinen apu. Tällä kertaa voidaan mennä vaikka yhdessä ulos tai hiukan tehdä kotiaskareita yhdessä. Ja tietenkin heiltä saa keskusteluapua.

Selitin, että tarvitsen apua vaikka siihen, että joku katsoo ettei pojat kiipeä pöydälle sillä aikaa kun teen ruokaa keittiössä. Saattaa kuulema ehkä onnistua. Ja siihen, että saisin imuroitua, pojat kun pelkäävät imuria aivan valtavasti. Mahdollisesti onnistuu, mutta missään nimessä kyseessä ei ole siivouspalvelu, eikä lastenpiikapalvelu. Kotiapu-nainen ehdotti, että voidaan mennä vaikka yhdessä ulos. Sanoin, että enemmän apua tarvitsen kotona, että saisi siivottua. Sovittiin päivä jolloin kotiapu saapuu paikalle. Täti totesi, että silloinhan voidaan mennä vaikka ulos.

Kehvatsu! En tiedä ilmaisinko itseäni jotenkin huonosti. Vai oliko tällä varhaiskasvatuksen koulutuksen saaneella ihmisellä jotain pyhästi kotona auttamista vastaan. Pelkääkö nainen kenties itse imuria? Kun aivan selväsanaisesti mielestäni kerroin tarkkaan ne hommat mihin apua tarvitsen, niin miten vielä viimeiseksi me ollaankin menossa ulos?

Tuli aivan valtava ikävä meidän edellistä tätiä. En ymmärrä miksi apua tarjoava taho piti vaihtaa. Selitin kyllä neuvolaan mistä apu on viimeeksi tullut, mutta neuvolan-täti (on muuten niin perus stereotypia tädistä kun olla vaan voi!) totesi vain, ettei oikein tiedä miten sellainen toimii ja hoiti asian muuta kautta. Tekee vähän mieli laittaa viesti sille ihanalle tädille, sen numero kun löytyis kännykästä.

*huokaus*

*huokaus*
Maanantai. Uusi viikko tuli, vaikka edellinen tuntui loputtomalta. Niin läkähdyttävän raskas oli viime viikko, että en oikein tiedä millä voimilla tähän uuteen ponnistaisi.

Viime viikolla:

•  Bee joi punaviinistä ja käsitiskiaineesta tehdyn kärpäsansan
• Aa panikoitui vauvauinnissa
• Bee yritti syödä tuntemattomia sieniä ja marjoja
• Bee karkasi leikkipihalta
• Bee valvotti kaksi yötä
• Aa jätti yhden kokonaisen päivän päiväunet välistä
• Bee söi tupakantumpin
• Been silmä mustui (taas)
• Mies oli koko viikonlopun poissa
• Bee hävisi parkkipaikalla 

 Odotan tätä viikkoa pelonsekaisin tuntein. Onko joka-toinen-yö-äiti-nukkuu-lasten-huoneen-lattialla -traditio tullut jäädäkseen? Onko Been nenänvuotaminen oikeasti alkava flunssa vai rokotuksen jälkimaininkeja? Sairastuuko molemmat lapset? Toteutuuko poikien pe-la yökylä? Jaksanko/ehdinkö tällä vikkolla päivittämään tätä tai muita blogeja? Jaksanko/ehdinkö tällä viikolla lenkille/punttikselle? Joko tällä viikolla meillä vaikka imuroitaisiin kuukauden tauon jälkeen? Vieläkö itsehillintää riittää, vai joko tällä viikolla äiti sortuu syömään sen kaapissa lymyävän suklaalevyn? Joko tällä viikolla päästään vatsahuuhteluun?

Kelvoton

Tänään on ollut taas sellainen päivä, että meidän poikia vahtimaan olisi tarvittu kokonainen armeija. Armeijaa kun ei ollut saatavilla oli tyydyttävä yhteen yönsä valvoneeseen äitiin. Suoritus ei ole ollut olympiatasoa.

Kaksi ja puoli viikkoa + yksi kaaottistakin kaaottisempi päivä riitti siihen, että nöyränä soitin neuvolaan ja vonkasin taas kotiapua.
Ei tästä mitään tule.

Olkoonkin, että kesän jäljiltä olen aivan eri ihminen kuin keväällä. Jaksan tehdä ruokaa ja ulkoilla, pestä pyykit, hoitaa kauppareissut ja kaiken mahdollisen byrokratian. Siivotakin jaksaisin, jos päivän tunnit siihen riittäisivät ja jos pojat eivät alkaisi itkeä lohduttomasti imurin käynnistyessä.
Nyt ei olekaan kyse niin fyysisestä jaksamisesta.

Raskaaksi käy se, että tunne riittämättömyydestä kasvaa. Tuo kaikki kun pitäisi hoitaa kahden maailmatutkijan kasvattamisen ohessa. Raskaaksi käy se, että vähintään kerran päivässä meillä joku tippuu syöttötuolista tai pöydältä tai liukumäestä tai puree kissaa tai... Alkaa olla vaikeaa vakuutella itselleen, että tämä on ymmärrettävää kun otetaan huomioon, että niitä on kaksi ja että ne molemmat ovat luonteeltaan kovin meneviä. Alkaa hävettää kertoa miehelle ja muille päivittäisistä tapaturmista.

Miten ihmeessä muut monikkoäidit selviävät tästä vaiheesta? Tai kuka tahansa äiti, jolla on enemmän kuin yksi lapsi kotona? Miksi meidän pojat muka kompuroivat ja tippuvat ja lyövät päänsä niin hirveästi paljon useammin kuin muiden lapset? Onko niillä muilla muka aikaa olla koko ajan vieressä turvaamassa? Missä välissä ne tekee sitten sen kaiken muun?
Mielessäni pyörii kaikki ne tarinat joita muut äidit ovat kertoneet lapsiensa kolhuista. Tuntuu utopistiselta, että joillekin kuhmu tai mustelma silmässä on kertomisen arvoinen yksittäinen tapaus.

Alan epäillä olevani vain kelvoton ja laiskaakin laiskempi äiti. Että vain piiloudun kaksosuuden taakse huonouttani. Pelkään, että neuvolasta lähetetään meille kohta tarkkailuryhmä varmistamaan minulla olevan Munchausenin syndrooma.


*


p.s. Ennen kuin kukaan kommentoi, että onko minun sitten pakko tehdä tuo kaikki muukin, niin vastaan jo: ON. 
Tuo kaikki muu saa minun mieleni pysymään virkeämpänä. Tuo kaikki muu on minulle terapiaa ja auttaa uskomaan siihen, että me ollaan ihan tavallinen perhe ja eletään tavallista elämää. Se saa minut keskittymään johonkin muuhun kuin niihin vielä keskeneräisiin keskosasioihin. 

p.p.s. Taitaa olla ensimmäinen kerta kun jännitän aivan tosissaan kirjoituksen julkaisua. Entä jos epäilyni ja pelkoni osuvatkin oikeaan?

Väsynyt äiti -simulaatio

Kokeilin eilen miltä tuntui olla minä koko viime syksyn ja kevään. Simulaatio saatiin aikaiseksi lyhentämällä 3h yöunista ja rientämällä heti aamutuimaan puuduttavan pitkälle näköpolikäynnille. Tuloksena kiukkuinen, lyhytpinnainen äiti, joka haluaisi vaan maata sohvalla, syödä kaikki herkut kaapista ja kaupasta, röhnöttää ja antaa piut paut ulkoilulle.

Ei ollut kivaa olla väsynyt äiti. Ei ollut kivaa olla väsyneen äidin väsynyt lapsi. Oli tyhmää ja kurjaa ja hankalaa. En ymmärrä miten olemme selvinneet viime vuodesta.

**

Viime tiistaina alkoi taas tanssitunnit. Oih ja ihanuus kuinka paljon nautin niistä! (Tosin sielläkin tajusin kuinka koomassa ja puhkipoikki olen ollut viime vuoden.)

Tunnin lopussa tanssikaverini tuli juttelemaan. Hänellä ja minulla oli laskettu aika kahden päivän erolla. Juttelimme kesän sujumisesta ja lasten kasvusta. Lopulta myös kolhimisesta. Hän kysyi, milloin tietää että lapsi on lyönyt päänsä niin, että pitää mennä lääkäriin. Heidän tyttönsä oli kuulema nyt kerran lyönyt pään heidän sängyn kulmaan ja siihen tuli kuhmu. Ystäväni oli kuulema kovasti miettinyt, pitäisikö tyttöä lähteä käyttämään päivystyksessä.
Sanoin pitäneeni itse rajaa siinä, että lapsi oksentaa tai menee tajuttomaksi. Tai jos verta tulee aivan valtavasti. Taas tuli sellainen olo, että mitäköhän tuo toinen äiti minusta taas ajattelee.

Seuraavana päivänä olin leikkipuistossa poikien kanssa. Olin juuri suojaamassa Aan keinuunkiipeämisyritystä kun näin Been kiipeävän ratsastuspandan selkään. Nappasin Aan kauemmas keinuista ja yritin ehtiä ajoissa Been luokse. En ehtinyt. Käsi lipesi ja poika lensi maahan pää edellä.
Tuli mieleeni ystävän huoli lapsen kuhmusta ja mietin onko minussa oikeasti jokin vika, kun en osaa tälläisestäkään niin kamalasti huolestua, Bee kun kaksi minuttia myöhemiin juoksenteli taas jo nauraen kohti seuraavaa leikkiä.

Onko muuten jossain olemassa lapsille näppylähanskoja? Bee tippui pandan selästä, koska tumpulla varustettu käsi "liukastui". Alkaa olla niin kylmä, että tumppuja on pakko pitää, mutta kun ne lisäävät vaaranpaikkoja huomattavasti.

Eilen on eri ku tänään

Eilisten mitalijuhlien jälkeen kävi mattinykäset. Ei jatkunut elo kullanhontoisena, vaan tänään:

• Bee toisti äidin perässä aamupalapöydässä sen v-sanan.
•  Kumpikaan lapsista ei ole paria lusikkallista enempää syöneet oikeaa ruokaa. Nälkä on pidetty loitolla kaurakekseillä ja donitseilla. *
•  Been silmä on taas mustana.

* Puolustuksena kerrotaakoon, että meillä oli vieraita.

Täydellinen suoritus

Lajina tänään korvetulehduslapsen vieminen lääkäriin päiväuniaikaan. Tämä teknisesti taitava kahden lapsen äiti osallistuu monikkosarjaan, luokassa 15-20kg lasten yhteispaino. Äiti on hyvässä kisakunnossa onnistuneen loman jäljiltä, mutta omat haasteensa suoritukseen tuo vasta muutama tunti sitten suoritettu yövalvominen korvatulehduksisen lapsen kanssa.
Äiti valmistautuu suoritukseensa huolella. Keskittyminen meinaa herpaantua hetkellisesti kissaan kompastumisen myötä, mutta pian äiti saa taas ajatuksesta kiinni. Suoritus voi alkaa.

Äiti on päätynyt tekniikkana turvautumaan vanhaan tuttuun lasten ulkona väsyttäminen. Ensimmäistä pukiessaan, toinen lapsista repii vieressä pyykkitelineen kumoon. Hienosti äiti irtaantuu puettavasta yksilöstä, nappaa pyykkitelineen alla lymyilevän yksilön syliinsä ja turvaa tilanteen.
Alku näyttää lupaavalta, pienestä vastoinkäymisestä äiti ei näytä hätkähtävän lainkaan vaan jatkaa pukemista. Ensimmäinen on saatu nyt puettua ja siirrytään toiseen. Hienosti äiti onnistuu pukemaan toista, samalla estäen ensimmäistä riisumasta jo puettuja vaatteita.
Ihailtavaa tilanteen hallintaa!

Nyt vuorossa rappukäytävä. Tämä on tälle äidille tuttu osio, yksi hänen selvistä vahvuusalueistaan. Jälleen tilanne lähtee hienosti liikkeelle, ovi auki, rappuun valot, hissin tilaus, samalla jalallaan estäen lasten rappusiin kiipeämisen. Hän saa oven suljettua juuri ja juuri kissan nenän edestä. Huh! Olipa lähellä!
Vaan mitä tapahtuukaan! Toinen lapsista on ottanut suunnakseen alaspäin vievät portaat. Äiti syöksyy perään ja ehtiikin nappaamaan yksilön ennen portaita. Hissi on saapunut, ovi auki ja lapset tottuneesti kerien sisään.
Hienosti sujuu!
Alhaalle päästyä hissin ovi auki. Hän odottaa malttaen lasten konttaamista hissistä ulos ja jälleen osoittaa taituruuttaan estämällä jalallaan ensimmäisen pääsyn rappusiin. Hän kaappaa molemmat lapset kainaloon ja kiikuttaa heidät ulko-ovelle.
Vielä on edessä rattaiden haku varastosta ja lasten köyttäminen istuimiin. Äiti avaa varaston oven ja näin, salamanlailla hän tempaisee rattaat ulos ennen kuin kumpikaan lapsista ehtii varastoon. Molemmat lapset penkkeihin ja vikkelääkin vikkelämmin valjaat kiinni.
Hienoa! Rappukäytävä osio suoritettu!

Nyt pääsemme seuraamaan seesteisempää osiota, ulkoilua. Tämä sujuukin tottuneesti, ei ongelmia hiekkalaatikolla, ei keinussa, ei liukumäessä. Mahtavaa!
Vaan mitä nyt? Vain 15 minuttia ulos pääsyn jälkeen lapset alkavat itkemään. Mitä tekee äiti? Miten soveltaa valittua väsyttämistekniikkaa? Kunnon säyttämiseen vaadittaisiin vähintäänkin 30min.
Nopeasti hän sopeutuu tilanteeseen, nostaa lapset rattaisiin ja....lähtee kävelylle! Loistava ratkaisu, mieletön pelisilmä! Molemmat yksilöt rauhtoittuvan ja... näenkö oikein...kyllä! Toinen lapsista nukahtaa rattaisiin.

Äiti päättä lähteä kotiin, Suoriutuu ilmiömäisesti rappukäytävästä nukkuva lapsi kainalossa ja hereillä olevaa kädestä taluttamalla. Tällä kertaa ei ongelmia portaiden eikä kissan kanssa. Hienoa. Lapset petiin herättämättä jo nukkuvaa! Tämä on hienoa seurattavaa.
Ja näin molemmat lapset nukkuu jo reilusti ennen oikeaa päiväuniaikaa ja äiti saa kahvihetkensä.

Kahvin jälkeen kello läheneekin jo lasten ruoka-aikaa. Koneella vierähti sen verran kauemmin, että mahtaako äiti saada syödä rauhassa oman ruokansa ennen kuin lapset heräävät. Hän menee keittiöön, kauhoo lautaselle eilen valmistettua ruokaa, lämmittää mikrossa ja istuutuu syömään.
Miten kylmän viileät hermot tällä taiturilla, kaikessa rauhassa syö ruokansa. Viereisestä huoneesta ei vielä inahdustakaan. Ruuan syötyään äidin täytyy kiirehtiä herättämään lapset. Vaan ei! Tämä rautahermoinen äiti avaa oven, mutta ei herätä lapsiaan! Hän päättää odottaa, että lapset heräävät itse! Mitä rohkeutta! Tämä on riski, joka onnistuessaan estää itkuraivarit ja takaa hymyilevät lapset.
Voi ei! Äidin kännykkä soi! Tässäkö menee piloille harkittu, uskalias riskinotto?!
Äiti nappaa kännykän ja siirtyy hieman kauemman puhumaan. Puhelu on selvästi yllättävältä taholta, äidin ilme hämmentyy hetkeksi. Hajoaako pakka? Pilaako tämä puhelu nyt hyvin alkaneen suorituksen?Lapset eivät onneksi heränneet puhelimen soittoääneen.

Nyt lapset heräilevät äidin ääneen. Äiti saa puhelunsa loppuun, mutta pääseekö hän enää takaisin tuohon kylmän viileään mielentilaan?
Kyllä pääsee! Aivan käsittämättömän loistavaa mielenhallintaa! Näin hän on taas mukana pelissä, nostaa lapset ruokapöytää, syöttää ja pääsee jälleen pukemaan lapsia lääkärille lähtöä varten.

Toisin kuin ulospukiessa, tässä kohtaa puettavia vaatekappaleita on huomattavasti vähemmän, vaikeimmat kuitenkin säilyvät: kengät ja lakit. Äiti tekee jälleen hienon taktisen vedon, sujauttaa lakit taskuunsa, ilmeisesti laittaakseen ne päähän vasta ulkona. Reppu selkään ja lapset kainaloon. Tällä kertaa äiti kantaa molemmat lapset hissiin ja hissistä ulos. Hän laskee jälleen lapset ulko-oven eteen, tempaisee samalla salamannopeudella rattaat varastossa ja saa lapset rattaisiin ja kyllä! Tässä kohtaa lakit päähän. Nerokasta!
Ovi auki, vikkelästi autolle, lapset turvaistuimiin, rattaat autoon. Hienoa! Nyt näyttää hyvältä. Aikaa on juuri sopivasti, jotta lääkäriin ehditään hyvällä ajalla. Nyt on enää kyse parkkipaikan löytymisestä.

Äiti kaartaa terveyskekuksen pihaan ja siellä lepää! Aivan oven edestä löytyy tunnin kiekkopaikka! Mahtavaa! Rattaat takalaatikosta, lapset autosta rattaisiin ja sisään. Hissillä vielä pieni takapakki, sillä molemmat hissit lähtevät juuri ylöspäin aivan täynnä ihmisiä. Nyt äiti kuitenkin alkaa olla jo varman luottavainen, että hän ehtii ajoissa, joten tämä pieni takaisku ei tunnu äitiin vaikuttavan.

Hissillä ylös, vuoronumero ilmoittautumiseen, noin! Odottaessa paperit esiin. Kuinka tarkkaan suunniteltua ja järjestelmällistä toimintaa! Kaunista, kaunista katseltavaa kun äiti edelleen on säilyttänyt hermonsa ja jaksaa jopa hymyillä terveyskekuksen vastaanottovirkailijalle. Siitä ohjeet lääkärin huoneen löytämiseksi ja eikun käytävälle odottelemaan.
Molemmat lapset levänneinä, syötettyinä ja hyväntuulisina, äiti levollisilla mielillä astelevat lääkärin huoneeseen!
Tämä oli voittosuoritus! Hyvä äiti! Hyvä lapset! Hyvä Suomi! Hyvä me! Nyt eikun lippusalkoon ja Maamme-laulu soimaan!


Inspired by kinttupolut.

Juhlasta arkeen

Mies meni aamulla töihin. Kahdenkuukauden auvoinen loma-aika on nyt ohi. En keksi riittäviä ylisanoja kertomaan kuinka hyvä loma meillä oli. Ja kuinka oikeaan aikaan.
Mies ja minä oltiin aika lähellä murtumispistettä juuri ennen lomaa. Siltikin olen tyytyväinen, että mies ei pitänyt isäkuukautta aiemmin. Poikien kannalta nimittäin tämä oli aivan loistava hetki. Pojat ovat heränneet aivan uudenlaiseen sosiaalisuuteen kesällä ja suhde miehen ja poikien välillä kehittyi kesän aikana varmasti paljon vahvemmaksi kuin mitä se olisi aiemmin keväällä pystynyt. Paljon kertoo se, että Been tippuessa likumäestä, poika halusi juuri isän syliin lohtua hakemaan. Äitiyteni koki kenties pienen kolahduksen samalla, mutta koitan olla keskittymättä siihen.

Arki aloitettiin poikien kanssa juuri niinkuin olin suunniteltu. Herättiin kelloon, ei lomatyyliin sitten kun jaksetaan. Syötiin aamupala ja lähdettiin pihalle. Tultiin kotiin, tehtiin ruokaa ja nyt nuo vaipuivat päiväunille, jotka suunnitelmani mukaan kestävät kolme tuntia. Tässä vaiheessa ne on kestäneet tunnin. Olen päättänyt kehittää meille hyvän arkirytmin. Jeesuksen ryhti -liike on saapunut kotiimme. Päivärytmin lisäksi siihen kuuluu järkevät ruuat ja säännöllinen liikunta. 
Veikkauksia rytmin ajallisesta kestävyydestä voi lisäillä komenttiosioon. Oikeasta veikkauksesta luvassa papukaija- ja erkkimerkki. 

Oma veikkaukseni on, että homma kaatuu ensimmäiseen sairastumiseen. Siihen ei taida olla kovin pitkä aika, Aan ääni tuntuu käheältä ja muutenkin poika on ehkä vähän vetämätön. Mies jo päätti, että se on tulossa kipeaksi, minä vielä arvon voisiko asia liittyä astmalääkkeen lopettamispäätökseen. Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu kivalta. Jälkimmäisen toteutuessa edessä häämöttää kortisonipläjäys, joka pistäisi kasvun taas jäihin.

Miten ihmeessä supermarjot ja muut kunnonäidit pitävät rytmistä ja hyvistä elämäntavoista kiinni sairastelujen keskellä? Tietääkö ne jonkun salaisuuden? Tai kenties Salaisuuden?

**

Meillä oli viikonloppuna juhlat. Tupaantulijaiset ja poikien synttärit samassa paketissa sukulaisille ja muutamille ystäville. Juhlien jälkeen mietin, että meitä taidetaan pitää melko höveleinä vanhempina. Jotenkin jäi tunne, että aika moni nyt ajattelee, että me ei ehkä oikein välitetä meidän lapsista vaan annetaan niiden riehua ja riekkua miten sattuu.

Esimerkki 1.
Vieras (hieman hätääntyneesti): Hei, Aa kiipesi penkille.
Minä (turtuneesti): Mille penkille?
Vieras: Parvekkeen.
Minä: Kunhan ei kiipeä pöydälle, sieltä en tiedä osaako se tulla alas.
Vieras: Niin mutta pitäiskö ne tuolit laittaa kasaan ja ottaa pois kun se koko ajan kiipeää niihin.
Minä: Älä turhaan, kun sitten se käyttää niitä tikkaina.

Esimerkki 2.
Aa on juuri kiivennyt eteisen vaatekaappiin ja istuu siellä lempi tarkkailupaikassaan.
Vieras (hätääntyneesti): Ei, ei, ei, et sä sinne voi mennä! Voi, voi, voi, tule nyt pois sieltä kun sä loukkaat kohta!
Minä: Kyllä se saa siellä olla ja se osaa kyllä tulla itse sieltä pois.
Vieras: Kyllä mä nyt otan tän pois täältä, saa muuten kohta kävelysauvasta silmäänsä.
Luovutan ja mietin kertoako vieraalle siitä viime viikkoisesta kun Aa tuli kävlysayvaa heilutellen luokseni keittiöön.

Esimerkki 3.
Bee kurottelee pöydältä lasia ja kumsahtaa lattiaan suorin vartaloin. Vieras huudahtaa pelästyneesti ja lähtee hätääntyneesti kohti Beetä.
Minä: Eikun odota hetki. Ei se välttämättä loukannut. 
Vieras: Mutta kun se kaatui noin pahasti.
Bee ei vielä itke, mutta vieraan tempaistessa Been syliinsä poika alkaa huutamaan.
Minä: Mulla on ollut tapana odottaa hetki ja lohduttaa jos oikeasti on loukannut ja alkaa itkeä. Yleensä meidän pojat ei moisista hätkähdä vaan jatkavat menoaan. Jos ne näkee mun pelästyvän, niin sillon ne hermostuu itsekin.
Vieras: Mutta kyllä se nyt kaatui niin pahasti, että varmasti sattui.
Jostain syystä vieraan käytös saa minut epävarmaksi.
Minä: Kaksosten kanssa on vähän tällästä. En mä ehdi tai pysty aina olemaan paikalla. Jos on toisen kanssa pesemässä kakkapyllyä ja toinen kaatuu, niin minkäs teet. Meidän pojat ovat oppineet aika paksunahkaisiksi.
Poistun keittiöön tuntien oloni hirviöksi.

Kerroin miehelle tilanteista ja siitä, että mahdetaanko meitä pitää aivan kelvottomina vanhempina. Mies totesi, että hänelle oli jäänyt samanlainen tunne. Vähän väliä joku oli miehellekin tullut rapostoimaan siitä mitä pojat tekevät, olettaen että mies ryntää paikalle pelastamaan lapsensa. Miehen todetessa raportoijalle, että joo ne tekee sitä, oli katseet muuttuneet kummaksuviksi.

Päätin antaa enemmän painoarvoa sukulaimiehen anopille antamalle arviolle meidän lapsenkasvatusmetodeista: Niin juuri pitääkin tehdä. Se on hienoa, että ovat ymmärtäneet, että tuollatavalla niitä kunnollisia ihmisiä tulee, että sopivalla tapavalla rennosti. Kun ovat sellaisia boheemeja, niin ovat sen ymmärtäneet, että eivät liikaa pingota.
 

**

Kehitysprojektini nettipäivitykset jätätävät lomanjälkeisesti. Merkinnät on kyllä kalenterissa, mutta jostain syystä nettiaika ei tunnu riittävän blogin päivittämiseen. Toivottavasti lähipäivinä luvassa massapäivitys. 



**

Arkisempaa lomaa

Lomaelämä on kiireistä. Niin kiireistä, ettei ehdi blogia päivittelemään, eikä nettitelkkareita seuraamaan. Ihan just en muista, että mitä sarjoja seurasin, mutta sen tiedän että tärkeitä juonenkäänteitä on jäänyt näkemättä. Niin ja että varmaan olen unohtanut blogiin kirjoitella olennaisia käänteitä meidän elämästä.

Onkohan tässä päässyt käymään niin, että on tullut keskityttyä siihen ihan oikeaan asiaan?

*

Viimeviikon kaupunkilomamatkan jälkeen ollaan vietetty aika arkista loma-aikaa kotona. Tiivistettynä viikko on mennyt näin: Maanantaina miehen kanssa laitettiin "kerralla kaikki kuntoon" ja paljon saatiinkin aikaiseksi. Tiistaina siivottiin ja illan suussa tuli ystäviä meille syömään. Keskiviikkona puuhailtiin taas päivä ja illalla mentiin ystävien luo syömään.
Eilen minä ilmoittauduin työttömäksi.
Tänään ukkokulta joutuu hiukan uurastamaan oman pienimuotoisen yritystoimintansa parissa ja me lähdetään pikku-ukkojen kanssa kohta lastenkirppikselle.

Muutaman yksityiskohdan ehkä sittenkin tahdon viikosta jakaa.

1. Maanantaina yksi hoidetuista asioista oli apuvälinekeskukseen soitto. Aan syöttötuoliin apuvälinekeskuksessa tehty kaari nimittäin hajosi. Sillon kun kaari saatiin, asiasta oli puhetta että näin voi käydä. Sillon saatiin ohjeeksi soittaa ja tilata uus, jos niin käy. Mitat ja mallit otettiin sinne talteen.
Nyt kun soitin, oli toimintaterapeutti vaihtunut. Uusi ihmetteli kovin, että ompa outoa, että omaan tuoliin on tehty osia. Yleensä ei ole ollut tapana. Aika erikoinen järjestely. Olisi pitänyt löytää koko tuoli lainaan, vaikka pandatuoli.
Selitin taas, ettei Aa tarvitse pandatuolia, vaan erikoispientä tuolia. Ja että sellaista kyllä etsittiin, mutta ei löytynyt, joten toimittiin näin. Ja että ei, Aa ei ole liikuntarajoitteinen, -vammainen tahi kehitysviiveinen, vaan vain ja ainoastaan pieni.
Asia jäin auki. En jaksanut asiasta enempää vängätä, eikä uusi toimintaterapeutti tahtonut ottaa moista harteilleen. Jätin sille ekan kaaren tehneelle tekniikanpuolen miehelle soittopyynnän kun palaa lomilta.

2. Olen edelleen hieman pöyristynyt siitä, että olen työtön. Vaikka mies on kotona nyt hetken jakamassa kanssani hommat, tuntuu tässä olevan ihan työpäivän verran hommaa molemmille.
Onneksi sain ymmärtäväisen virkailijan työvaoimatoimistossa. Hetken verran se tivasi, että jäänkö ihan aivan satavarmasti 13.8. hoitovapaalle. Selitin, että mulla on kotona kaksoskeskospojat. Ei tivannut täti enää, vaan merkkasi kiltiksi työnhakumerkintäni poistettavaksi 13.8.
Edellisen työsuhteen kohdalle piti merkata, että miksi se on päättynyt. Äitiysloma ei ollut vaihtoehtona. Täti teki temput ja nyt syynä on mulla ennenaikainen synnytys.

3. Yks tän viikon hommista, jota en ole vielä ehtinyt tekemään, ois poikien vaatekaappien läpikäyminen. Ovat molemmat hurauttaneet pituutta yhtäkkiä ihan kamalasti. (Enää ne ihan kaikken venahtaneimmat 56-koon bodyt mahtuu Aalle.) Mun kesävaatehankinnatkin on menneet ihan pieleen ja Beelle ei meinaa löytyä sopivaa päällepantavaa. Synttärilahjaksi pyysin pojille kesävaatteita ja kerroin ohjeeksi koot, jotka ounastelin varmasti menevän kesän ajan. Pieleen meni arviot. Nyt on Aalla päälle Been lahjahousut ja Aan lahjahousut odottamassa jotain kelle ne antaa eteenpäin. (Tai taaksepäin? Ne tuli perille sopivina, mutta viikossa menivät pieniksi. Sori S, että oon unohtanut kertoa, että tulivat jo ja että Kiitos, olivat ihanat!)     

*

Kesäloma

Nyt on loma. Virallisesti miehellä, eli siis meillä kaikilla.
Kamalastihan meillä on homaa lomalle varattuna, mutta ei se haittaa. Meitä on kaksi kotona ja tekeminen on melkein helppoa.
Viikonloppu pyhitettiin univelkojen kuittaamiselle vähentämiselle ja yhdessäololle. Oli mukavaa, vaikka pojat kaikenmoista keksivätkin meidän liikkeessäpitämiseksi.

*

Been vaippa-alueen iho näytti lauantai-iltana kovin punaiselta. Päätettiin, että sunnuntaina ilmakylpyillään. Sunnuntai aamuna mies nousi syöttämään pojat ja sen jälkeen linnoittautui olohuoneeseen kahden nakupellen kanssa, köllähtäen hetkeksi sohvalle silmät sulkien. Kohta pian mies kuuli outoa ääntä, avasi silmänsä ja näki Been mussuttamassa omaa kakkaansa. Ruskealla oli keretty myös maalaamaan lattia, tuoli ja pöytäliina.

*

Been korvatulehdus ei tainnut lähteä antibioottikuurilla. Olo ja elämä helpottui kun antibiootit aloitettiin, mutta nyt viikonloppuna muutama päivä kuurin loppumisen jälkeen, Bee on taas sen oloinen, että korvat vaivaa. Kaivelee korviaan, inisee ja valittaa, nukkuu huonosti ja itkee kun äiti soittaa pianoa. (Viimeisen kohdalla voidaan tietysti kyseenalaistaa syy-seuraussuhde..)  
Soitin sairaalaan ja kysyin mitä tehdään. Saatiin ohjeeksi mennä korvalääkärille, jos ei olo helpotu. Hiukan outo ohje mielestäni, mutta niin kai se sitten on. Ei siis saatu lähetettä julkisen korvalääkärille, vaan selvästi rivienvälistä oli ymmärrettävä, että yksityiselle menoa suosittelivat. 

*

Aa on apina. Se kiipeää ihan kaikkialle ja koko ajan. Miten noin pieni voikin päästä minne vaan?

Eilen

Eilen tuli lääkärin lausunto seurantapolikäynnistä. Molemmilla pojilla merkintä "kehitys ikäsasoista, osin jopa edellä". Oho. Siis Aallakin.

Eilen soitti fysioterapeutti. Pottaa ei saada kesäksi. Höh. Kesällä ois ollut ehdottomasti parasta aloittaa pottatreenit. Mies ois apuna ja pitkä pätkä aiotaan olla mökillä. Mikäs siellä on pihalla harjoitellessa.

Eilen vietiin pojat ensimmäiselle kulttuurikäynnilleen museoon/taidenäyttelyyn. Eivätpä nuo siitä varmaan paljoa tajunneet, mutta meille vanhemmille retki oli antoisa.

Eilen Aa kieltäytyi pitämästä päällään vaippaa. Tai vaatteita. Museoreissulle päälle oli laitettu haalarit joita ukko ei saa päältään pois. Niinpä poika keskittyi sukkien ja kenkien poistamiseen.
Eilen Aa todennäköisesti vilustutti itsensa uudelleen, kulkiessaan halki kaupungin paljasjaloin.

Eilen Aa kiipesi tuolille. Äidin pikku-apina. 

Eilen Bee irrotti otteensa tuesta ja seisten ilman apua, nappasi lelun äidin käsistä. Ei edes kaatunut. Ja otti se sivuaskeleenkin taas ilman tukea, mutta sen poika on tehnyt aiemminkin.

Eilen käytiin pintaraapaisuna keskustelua miehen kanssa kesälomasuunnitelmista. Tajusin, että ollaan viimeaikoina keskusteltu liian vähän.