Aamupäivän olen istunut sohvalla sairaalan lastenpsykiatrisen perhetyöryhmän työntekijän kanssa. Tulivat juttelemaan minun ja Aan välisestä vuorovaikutuksesta, mutta siihen aiheeseen ei missään välissä ehditty. Sen sijaan puimme perheemme akuuttia tilannetta, jokaisen perheyksilön tämän hetkistä vointia ja minun jaksamistani.
Kerroin ongelmista neuvolan kanssa. Kerroin neuvolan kautta saadusta kotiavusta. Olisittepa nähneet kun naisen silmissä alkoi salamoida ja korvista nousta höyry. Peittelemättä ärtymystään hän kertoi olevansa lopen kyllästynyt moisiin kaupungin tarjoamiin "tukitoimiin", joiden ainoa tavoite on saada tilastot näyttämään hyviltä.
Pojat tekivät parhaansa todistaakseen tädille, että apu tulisi tarpeeseen. Kiipesivät pöydälle, avasivat kaapit ja repivät sisällön lattialle, kiusasivat kissaa, tappelivat autoista, juoksivat huoneesta toiseen, hajaantuivat terrorisoimaan yhtäaikaisesti eri kiellettyjä kohteita. Koko vajaan kahden tunnin aikana Bee ei pysähtynyt. Aa pysähtyi Been tönäistyä Aan tuolilta alas.
Sanoin, että voisimme ottaa loppu vuodeksi kotiapua, mutta sen jälkeen varmasti jo pärjäämme. Miehen vanhemmat ovat muuttamassa lähelle meitä ja kohta meillä on neljä eläkeläisisovanhempaa muutaman kilometrin säteellä.
Työntekijä oli eri mieltä: puolivuotta. Viikkokertojen määrää voidaan vähentää joulun jälkeen, mutta ei ole tarkoitus myöskään kuluttaa isovanhempien voimavaroja loppuun.
Nainen sanoi ottavansa yhteyttä myös neuvolaan. Osaksi toimiakseen hyvän tavan mukaan, osittain näpäyttääkseen hieman.
Vähän jännittää, miten meihin tästä eteenpäin siellä mahdetaan suhtautua..
*
Tänään lähdetään appivanhempien luokse viikonlopunviettoon. Suunnitelmissa nukkumista, syömistä ja saunomista. Näin.
perjantai 2. marraskuuta 2012
torstai 1. marraskuuta 2012
Putkitettu
Putket on korvissa. Siis Beellä.
Kaikki meni hienosti. Poikanen osoitti hurjaa rohkeutta ja vankkumatonta luottamusta ympäröiviin aikuisiin.
Anestesiahoitajan kanssa pojan heräämistä odotellessa juteltiin, että meille on tainnut osua aivan mahtavia lääkäreitä ja hoitajia, kun poikien perusluottamus on säilynyt kaikesta huolimatta. Vasta kun oikeasti sattuu tai tehdään jotain epämiellyttävää, niin vastustetaan. Vastustetaan siis vain silloin, kun evolutiivisesti katsottuna pitääkin. Jos silloinkaan ei yrittäisi puolustautua, niin jo pitäisi olla huolissaan.
Hassua oli, saapuessamme leikkauosastolle meitä odotti läjä hymyileviä kasvoja. Onko tää se sama ihana pikku Bee? Aan veli, eikö vaan? Hei kattokaas, Bee, Aan veli tässä! Ilmeisesti veljekset ovat leikkausosastolla kehittäneet jonkinmoisen maineen, hyvässä ja pahassa.
Minäkin osoitin poikkeuksellista reippautta ja rohekutta, vaikka Been lailla en saanut siitä kunniakirjaa saati tarraa mukaani. Vain leikkaussaliin saapuessamme piti oikein keskittyä kyyneleiden pidättelemiseen. Sektio muistot meinasivat tulvahtaa väkisinkin pintaan.
Letkut ja mittarit eivät tuntuneetkaan niin pahalta kuin etukäteen pelkäsin. Sairaalan homssu-paita taasen oli vain söpön näköinen pienen ukon päällä.
*
Tänään oltiin Aan kanssa ravintoterapeutin ja puheterapeutin vastaanotolla. Bee oli mukana ja melkoinen kaaos jätettiin taaksemme. Onneksi terpaeutit ovat ymmärtäväisiä eikä niin kamalasti tarvinnut hävetä ja puolustella.
Vaikka kasvu on ollut edelleen nihkeää (eilen neuvolan puntari näytti 7,7kg), niin kuulema kaikki hyvin. Aa syö erittäin hyvin niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Kotikonstein ei kuulema paremmin enää voi toimia. Tai no, neuvoksi saatiin hommata jauhemaista energialisää ja mini max letkuruokaa välipalajuomaksi.
Puheterapeutti oli iloinen, että molemmat pojat syövät samaa karkeaa ruokaa kuin aikuisetkin, osaavat syödä itse, juoda itse mukista ja pillillä.
Kielenkehityksestäkin tuli vain kehuja. Ehkä Aalla hieman puheen viivettä, mutta kun kielellinen kapasitetti on muuten oiva, niin huoli pois. (Saman lausunnon olisin itsekin antanut.)
*
Tiedättekö ne ihmiset, joille tulee aina vain puhuttua niitä asioita mitä ne haluaa kuulla? Vaikka kuinka olisi jotain ihan muuta (totuus) tarkoitus sanoa, niin sitä tulee möläyttäneeksi suustaan aivan toisenlaista tekstiä? Niitä siis, joille kerta toisensa jälkeen sanoo vain kyllä tässä saa olla tosi tyytyväinen tilanteeseen, ottaen huomioon mitä kaikke olisi voinut olla sen sijaan, että sanoisi etkö sä tajua, että mä oon aivan puhki ja rikki ja tää ei vieläkään ole lähelläkään ohi ja vaikka meillä ei sitä cp-vammaa tai muuta tullutkaan, niin ei meillä silti ole nyt vain kaikki hyvin!
Tällä viikolla olen useamman moisen kanssa jutellut. Surullista kyllä, yksi näistä on meidän neuvolantäti. En siis saanut sanottua, että neuvolasta tarjottu kotiapu oli kelvotonta ja että kun en sitä ennaltaehkäisevää apua saanut silloin ajoissa kun pyysin, niin nyt olen sitten jo aivan loppu. Totesin vain, että joulukuun alussa toisetkin isovanhemmat muuttavat lähelle ja sen jälkeen saan varmasti apua useammin päiväaikaan.
Osittain palautteen jättämättömyyteen vaikutti myös se, että saapuessamme ilmeni heti, ettei neuvolantäti muistanut meitä lainkaan.
Neuvolan työntekijällä ei pitäisi olla niin montaa perhettä, etteikö pystyisi muistamaan jokaisen perheen edes suurinpiirtein. Tai sitten pitäisi olla edes älyä luntata papereista ennen tapaamista, että kuka olikaan tulossa. Ei vain voi kysyä siltä äidiltä, joka muutamaa viikkoa aiemmin on soittanut itkien kotiapua kysyäkseen, että eikös hän ollutkin jo päivähoidossa.
Turhauttavaa.
Täytyy toivoa, että parin viikon päästä tavattava neuvolalääkäri on enemmän kartalla.
Kaikki meni hienosti. Poikanen osoitti hurjaa rohkeutta ja vankkumatonta luottamusta ympäröiviin aikuisiin.
Anestesiahoitajan kanssa pojan heräämistä odotellessa juteltiin, että meille on tainnut osua aivan mahtavia lääkäreitä ja hoitajia, kun poikien perusluottamus on säilynyt kaikesta huolimatta. Vasta kun oikeasti sattuu tai tehdään jotain epämiellyttävää, niin vastustetaan. Vastustetaan siis vain silloin, kun evolutiivisesti katsottuna pitääkin. Jos silloinkaan ei yrittäisi puolustautua, niin jo pitäisi olla huolissaan.
Hassua oli, saapuessamme leikkauosastolle meitä odotti läjä hymyileviä kasvoja. Onko tää se sama ihana pikku Bee? Aan veli, eikö vaan? Hei kattokaas, Bee, Aan veli tässä! Ilmeisesti veljekset ovat leikkausosastolla kehittäneet jonkinmoisen maineen, hyvässä ja pahassa.
Minäkin osoitin poikkeuksellista reippautta ja rohekutta, vaikka Been lailla en saanut siitä kunniakirjaa saati tarraa mukaani. Vain leikkaussaliin saapuessamme piti oikein keskittyä kyyneleiden pidättelemiseen. Sektio muistot meinasivat tulvahtaa väkisinkin pintaan.
Letkut ja mittarit eivät tuntuneetkaan niin pahalta kuin etukäteen pelkäsin. Sairaalan homssu-paita taasen oli vain söpön näköinen pienen ukon päällä.
*
Tänään oltiin Aan kanssa ravintoterapeutin ja puheterapeutin vastaanotolla. Bee oli mukana ja melkoinen kaaos jätettiin taaksemme. Onneksi terpaeutit ovat ymmärtäväisiä eikä niin kamalasti tarvinnut hävetä ja puolustella.
Vaikka kasvu on ollut edelleen nihkeää (eilen neuvolan puntari näytti 7,7kg), niin kuulema kaikki hyvin. Aa syö erittäin hyvin niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Kotikonstein ei kuulema paremmin enää voi toimia. Tai no, neuvoksi saatiin hommata jauhemaista energialisää ja mini max letkuruokaa välipalajuomaksi.
Puheterapeutti oli iloinen, että molemmat pojat syövät samaa karkeaa ruokaa kuin aikuisetkin, osaavat syödä itse, juoda itse mukista ja pillillä.
Kielenkehityksestäkin tuli vain kehuja. Ehkä Aalla hieman puheen viivettä, mutta kun kielellinen kapasitetti on muuten oiva, niin huoli pois. (Saman lausunnon olisin itsekin antanut.)
*
Tiedättekö ne ihmiset, joille tulee aina vain puhuttua niitä asioita mitä ne haluaa kuulla? Vaikka kuinka olisi jotain ihan muuta (totuus) tarkoitus sanoa, niin sitä tulee möläyttäneeksi suustaan aivan toisenlaista tekstiä? Niitä siis, joille kerta toisensa jälkeen sanoo vain kyllä tässä saa olla tosi tyytyväinen tilanteeseen, ottaen huomioon mitä kaikke olisi voinut olla sen sijaan, että sanoisi etkö sä tajua, että mä oon aivan puhki ja rikki ja tää ei vieläkään ole lähelläkään ohi ja vaikka meillä ei sitä cp-vammaa tai muuta tullutkaan, niin ei meillä silti ole nyt vain kaikki hyvin!
Tällä viikolla olen useamman moisen kanssa jutellut. Surullista kyllä, yksi näistä on meidän neuvolantäti. En siis saanut sanottua, että neuvolasta tarjottu kotiapu oli kelvotonta ja että kun en sitä ennaltaehkäisevää apua saanut silloin ajoissa kun pyysin, niin nyt olen sitten jo aivan loppu. Totesin vain, että joulukuun alussa toisetkin isovanhemmat muuttavat lähelle ja sen jälkeen saan varmasti apua useammin päiväaikaan.
Osittain palautteen jättämättömyyteen vaikutti myös se, että saapuessamme ilmeni heti, ettei neuvolantäti muistanut meitä lainkaan.
Neuvolan työntekijällä ei pitäisi olla niin montaa perhettä, etteikö pystyisi muistamaan jokaisen perheen edes suurinpiirtein. Tai sitten pitäisi olla edes älyä luntata papereista ennen tapaamista, että kuka olikaan tulossa. Ei vain voi kysyä siltä äidiltä, joka muutamaa viikkoa aiemmin on soittanut itkien kotiapua kysyäkseen, että eikös hän ollutkin jo päivähoidossa.
Turhauttavaa.
Täytyy toivoa, että parin viikon päästä tavattava neuvolalääkäri on enemmän kartalla.
maanantai 29. lokakuuta 2012
Kirkastumisesta kaaokseen
Perjantai oli ihana. Vietiin pojat hoitoon ja jatkettiin matkaa kaupungille ravintolaan. Tultiin kotiin ajoissa ja nautittiin rauhallisesta koti-illasta. Nukuttiin.
Yökylässäkin oli sujunut hienosti. Oikeastaan meidän tuloon ei juuri hymyä suuremmin reagoitu. Aa jatkoi lakaisemista (kiltti kyläläinen tietenkin siivoaa jälkeensä) ja Bee juoksentelua ympäri asuntoa nakki suussa.
Hetken aikaa kotona olimme reippaita ja iloisia koko perhe.
*
Sitten tuli yö.
Sunnuntain vastaisen yön vietin taas lastenhuoneen lattialla. Tällä kertaa siellä oloni ei juuri helpottanut. Se vaimensi karjumisen vikinäksi, mutta ei hiljentänyt ja tuonut unta. Vuorollaan molemmista sängyistä kuului vaativaa ääntelyä, noustiin pystyyn, naurettiin, leikittiin, laulettiin, kiukuteltiin, mentiin maate ja aloitettiin koko rumba uudestaan.
Miksi mä halusin äidiksi? Miten ihmeessä mä ikinä kuvittelin, että musta ois tähän? Lastenhankinta oli ehkä kuitenkin vain mun elämäni suurin virhe. Pojat on ihania, mutta musta ei oo tähän. Ei mua oo tarkotettu äidiksi. Miten mä ikinä selviän tästä?
Kun lopulta väsyin niin, että sain nukahdettua molemissa saängyissä edes suurinpiirtein rauhoituttiin ja sain unen painajaisen päästä kiinni.
*
Aamu ei tuonut helpotusta. Ulkona oli talvi, eikä kummalakaan pojista kunnollisia talvikenkiä, Aalla ei edes talvivaatteita. Kunnon äiti ois osannut varautua.
Äänestyskopin kautta kuappaan, josta olin sentään aiemmin jo pongannut hyvänoloiset kengät. Vaan kelvottoman äidin lailla olin jättänyt ne pongatessani kauppaan. Arvatkaa oliko enää kokoja? No ei ollut. Lisäksi ilmeni, että koko mallia, tai yleensäkään mitään mallia lumen ja sohjon kestäviä talvikenkiä ei ole Aan kokoisina.
Väsymykseen ja äitikelvottomuuteen kun lisättiin jälleen ahdistus Aan pienikokoisuudesta, olin siinä pisteessä, että itku meinasi tulla marketin käytävällä.
Kun päästiin kotiin ja saatiin pojat päiväunille, käperryin sohvan nurkaan muhimaan itsesäälissä/inhossa.
Miten mä en osaa edes pukea lapsia ulos!? Miten ikinä kukaan on antanut mulle nuo lapset sieltä siaraalasta, onhan niiden pitänyt huomata ettei musta oo tähän.
Nukuin päiväunet.
*
Illalla juteltiin pitkään miehen kanssa. Sain muotoiltua lähes ymmärrettävään muotoon pääni sisäistä kaaosta. Väsymystä, turhautumista, epävarmuutta, kotihommien loputtomuutta. Harmitusta siitä, että jatkuvasti vain selviytyy. Miksi tästä elämänvaiheesta ei saa nauttia, miksi pitää selviytyä? Jos näin pitkään työelämässä päivät olisivat tuntuneet tältä, olisin jo vaihtanut työpaikkaa.
Mies onnistui sekavan ulosantini joukosta löytämään muutaman jutun, johon voisi vaikuttaa. Aamulla ulkovaatehyllyyn oli ilmestynyt molemmille pojille oma kori tumpuille, sukille ja muille. Keittiö oli siisti ja roskat viety. <3
Yökylässäkin oli sujunut hienosti. Oikeastaan meidän tuloon ei juuri hymyä suuremmin reagoitu. Aa jatkoi lakaisemista (kiltti kyläläinen tietenkin siivoaa jälkeensä) ja Bee juoksentelua ympäri asuntoa nakki suussa.
Hetken aikaa kotona olimme reippaita ja iloisia koko perhe.
*
Sitten tuli yö.
Sunnuntain vastaisen yön vietin taas lastenhuoneen lattialla. Tällä kertaa siellä oloni ei juuri helpottanut. Se vaimensi karjumisen vikinäksi, mutta ei hiljentänyt ja tuonut unta. Vuorollaan molemmista sängyistä kuului vaativaa ääntelyä, noustiin pystyyn, naurettiin, leikittiin, laulettiin, kiukuteltiin, mentiin maate ja aloitettiin koko rumba uudestaan.
Miksi mä halusin äidiksi? Miten ihmeessä mä ikinä kuvittelin, että musta ois tähän? Lastenhankinta oli ehkä kuitenkin vain mun elämäni suurin virhe. Pojat on ihania, mutta musta ei oo tähän. Ei mua oo tarkotettu äidiksi. Miten mä ikinä selviän tästä?
Kun lopulta v
*
Aamu ei tuonut helpotusta. Ulkona oli talvi, eikä kummalakaan pojista kunnollisia talvikenkiä, Aalla ei edes talvivaatteita. Kunnon äiti ois osannut varautua.
Äänestyskopin kautta kuappaan, josta olin sentään aiemmin jo pongannut hyvänoloiset kengät. Vaan kelvottoman äidin lailla olin jättänyt ne pongatessani kauppaan. Arvatkaa oliko enää kokoja? No ei ollut. Lisäksi ilmeni, että koko mallia, tai yleensäkään mitään mallia lumen ja sohjon kestäviä talvikenkiä ei ole Aan kokoisina.
Väsymykseen ja äitikelvottomuuteen kun lisättiin jälleen ahdistus Aan pienikokoisuudesta, olin siinä pisteessä, että itku meinasi tulla marketin käytävällä.
Kun päästiin kotiin ja saatiin pojat päiväunille, käperryin sohvan nurkaan muhimaan itsesäälissä/inhossa.
Miten mä en osaa edes pukea lapsia ulos!? Miten ikinä kukaan on antanut mulle nuo lapset sieltä siaraalasta, onhan niiden pitänyt huomata ettei musta oo tähän.
Nukuin päiväunet.
*
Illalla juteltiin pitkään miehen kanssa. Sain muotoiltua lähes ymmärrettävään muotoon pääni sisäistä kaaosta. Väsymystä, turhautumista, epävarmuutta, kotihommien loputtomuutta. Harmitusta siitä, että jatkuvasti vain selviytyy. Miksi tästä elämänvaiheesta ei saa nauttia, miksi pitää selviytyä? Jos näin pitkään työelämässä päivät olisivat tuntuneet tältä, olisin jo vaihtanut työpaikkaa.
Mies onnistui sekavan ulosantini joukosta löytämään muutaman jutun, johon voisi vaikuttaa. Aamulla ulkovaatehyllyyn oli ilmestynyt molemmille pojille oma kori tumpuille, sukille ja muille. Keittiö oli siisti ja roskat viety. <3
torstai 25. lokakuuta 2012
Mobilisoidut
Parin viikon tauon jälkeen päästiin tänään taas perhekerhoon. Pojat otti takaisin menetetyt kerrat, suhaamalla yhdellä kertaa vähintääkin kaikkien kolmen kerran suhautukset. Teki mieli luovuttaa.
Kotiin tultaessa saatiin rappukäytävässä aikaan aivan kamala kalabaliikki. Hävetti, kun hissistä pompsahti kaiken keskelle naapurin tyttö.
Olen käsittämättömän iloinen ja onnellinen, että olemme vihdoin kaikki terveitä. Minua hieman yskä vaivaa, mutta enää sillä lailla jälkijäristysmäisesti. Selkä vaatii vielä keskittymistä, jumpaa ja särkylääkkietä, mutta jokatapauksessa olen taas jo mobiili. Päästiin tällä viikolla koko perhe uimaan ja minä tanssimaan. Eilen oltiin poikien kanssa kahdessakin kyläpaikassa.
Silti.
Yhdellä piikillä ja parilla paremmilla yöunilla ei edelliset viikot ole vielä nollattu. Hermoni eivät ole eheytyneet, eikä pinnani vielä saanut elastisuuttaan takaisin. Kiinnostukseni kodinhoidollisiin asioihin on minimaalinen. Eilen illalla tajusin saavuttaneeni uuden ennätyksen kun viskasin pöydältä löytyneen roskan olkani yli lattialle.
Huomenna viemme pojat siskon luokse yökylään. Menemme meihen kanssa iltapalalle ravintolaan ja ajoissa kotiin nukkumaan. Kahden hengen mielenkirkastusjuhlat.
*
Been korvat operoidaan ensi viikolla. Lataan kaiken toivoni noihin pieniin putkiin. Älä tule paha talvi, tule hyvä talvi.
Hieman ahdistaa moinen toimenpide itsessään. Kipristää jo nyt sydämestä kun ajattelienkin tuota pientä miestä taas niihi sairaalavaatteisiin ja letkuihin.
Kotiin tultaessa saatiin rappukäytävässä aikaan aivan kamala kalabaliikki. Hävetti, kun hissistä pompsahti kaiken keskelle naapurin tyttö.
Olen käsittämättömän iloinen ja onnellinen, että olemme vihdoin kaikki terveitä. Minua hieman yskä vaivaa, mutta enää sillä lailla jälkijäristysmäisesti. Selkä vaatii vielä keskittymistä, jumpaa ja särkylääkkietä, mutta jokatapauksessa olen taas jo mobiili. Päästiin tällä viikolla koko perhe uimaan ja minä tanssimaan. Eilen oltiin poikien kanssa kahdessakin kyläpaikassa.
Silti.
Yhdellä piikillä ja parilla paremmilla yöunilla ei edelliset viikot ole vielä nollattu. Hermoni eivät ole eheytyneet, eikä pinnani vielä saanut elastisuuttaan takaisin. Kiinnostukseni kodinhoidollisiin asioihin on minimaalinen. Eilen illalla tajusin saavuttaneeni uuden ennätyksen kun viskasin pöydältä löytyneen roskan olkani yli lattialle.
Huomenna viemme pojat siskon luokse yökylään. Menemme meihen kanssa iltapalalle ravintolaan ja ajoissa kotiin nukkumaan. Kahden hengen mielenkirkastusjuhlat.
*
Been korvat operoidaan ensi viikolla. Lataan kaiken toivoni noihin pieniin putkiin. Älä tule paha talvi, tule hyvä talvi.
Hieman ahdistaa moinen toimenpide itsessään. Kipristää jo nyt sydämestä kun ajattelienkin tuota pientä miestä taas niihi sairaalavaatteisiin ja letkuihin.
maanantai 22. lokakuuta 2012
Piikillä
Vietin eilisen päivystyksessä. Tällä kertaa yksin.
Perjantaina alkanut selkäkipu hellitti hetkeksi illalla. Lauantai aamuna kipu oli palannut. Aamupäivä meni pitkälti jumppapallolla lääkkeiden vaikutusta odotellessa. Edes täydet kipulääke määrät eivät taltuttaneet kipua. Sinnitteli ja toivoin, että yötä vasten otettava relaksantti edes toimisi. Ei toiminut.
Sunnuntaina, kun en saanut edes lehteä luetuksi selkäkivuilta, aloin huolestua. Kipu oli kestänyt yhtäjaksoisesti jo yli vuorokauden. Mikään ei auttanut. Ainoa asento, jossa kipu hellitti edes vähän oli vatsallaan jumppapallon päällä.
Maanantaina miehen olisi mentävä töihin ja minun pitäisi pärjätä poikien kanssa yksin. Näin mielessäni kuinka pidän pojat koko päivän pinnasängyssä, yövaipat päällään ja tungen pinnojen välistä välillä leipää nälänpitimiksi. Ihan aukoton suunnitelma, eikö vaan?
Päivystykseen ilmoittautuessani aloin itkeä. Itkin ehkä enemmän väsymystä kuin kipua, mutta eiköhän kyyneleet silti tehostanut viestiäni. Pääsin odottamaan vuoroani sängylle.
Vajaan parin tunnin odottelun jälkeen pääsin lääkärin tutkittavaksi. Ystävällinen lääkäri oli hyvin ymmäräväinen, kuulema itsekin kärsii selän yliliikkuvuudesta. Määräsi piikitettäväksi ja tuhdimmat kipulääkkeet.
Kuuntelipa lääkäri vielä yskänikin. En edes tajunnut mainita yli viikon jatkuneesta vaivasta, mutta lääkärin huoneessa saamani valtavan yskänkohtauksen jälkeen lääkäri aivan oma-aloitteisesti pyysi saada hieman kuunnella keuhkojani. Kuulema samainen kipulääke auttaisi myös yskään. Mahtavaa.
Loppu ilta meni hymyillessä. En tiedä kumpi hymyilytti enemmän, kivun katoaminen vai morfiinijohdannaiset kipulääkkeet.
*
Viime yön nukuin hyvin. Ei kipuja, ei yskää, ei kutsua pinnasänkyjen väliselle patjalle.
Tänään aamulla teki mieli laulaa ja tanssia.
Parin viikon tauon jälkeen pääsimme poikien kanssa ulos.
Perjantaina alkanut selkäkipu hellitti hetkeksi illalla. Lauantai aamuna kipu oli palannut. Aamupäivä meni pitkälti jumppapallolla lääkkeiden vaikutusta odotellessa. Edes täydet kipulääke määrät eivät taltuttaneet kipua. Sinnitteli ja toivoin, että yötä vasten otettava relaksantti edes toimisi. Ei toiminut.
Sunnuntaina, kun en saanut edes lehteä luetuksi selkäkivuilta, aloin huolestua. Kipu oli kestänyt yhtäjaksoisesti jo yli vuorokauden. Mikään ei auttanut. Ainoa asento, jossa kipu hellitti edes vähän oli vatsallaan jumppapallon päällä.
Maanantaina miehen olisi mentävä töihin ja minun pitäisi pärjätä poikien kanssa yksin. Näin mielessäni kuinka pidän pojat koko päivän pinnasängyssä, yövaipat päällään ja tungen pinnojen välistä välillä leipää nälänpitimiksi. Ihan aukoton suunnitelma, eikö vaan?
Päivystykseen ilmoittautuessani aloin itkeä. Itkin ehkä enemmän väsymystä kuin kipua, mutta eiköhän kyyneleet silti tehostanut viestiäni. Pääsin odottamaan vuoroani sängylle.
Vajaan parin tunnin odottelun jälkeen pääsin lääkärin tutkittavaksi. Ystävällinen lääkäri oli hyvin ymmäräväinen, kuulema itsekin kärsii selän yliliikkuvuudesta. Määräsi piikitettäväksi ja tuhdimmat kipulääkkeet.
Kuuntelipa lääkäri vielä yskänikin. En edes tajunnut mainita yli viikon jatkuneesta vaivasta, mutta lääkärin huoneessa saamani valtavan yskänkohtauksen jälkeen lääkäri aivan oma-aloitteisesti pyysi saada hieman kuunnella keuhkojani. Kuulema samainen kipulääke auttaisi myös yskään. Mahtavaa.
Loppu ilta meni hymyillessä. En tiedä kumpi hymyilytti enemmän, kivun katoaminen vai morfiinijohdannaiset kipulääkkeet.
*
Viime yön nukuin hyvin. Ei kipuja, ei yskää, ei kutsua pinnasänkyjen väliselle patjalle.
Tänään aamulla teki mieli laulaa ja tanssia.
Parin viikon tauon jälkeen pääsimme poikien kanssa ulos.
perjantai 19. lokakuuta 2012
Näillä mennään
Edelliset kaksi päivää vietettiin poikien kanssa evakossa. Jo aikaa sitten sovittu sähköremppa ajoi meidät pois kotoa. Mikäs sen mukavampaa väsyneenä ja kipeänä kun lähteä muiden nurkkiin.
*
Kehoni vihaa huonoja elintapoja. (Ikävä kyllä luonteeni on aivan eri maata.) Pari päivää eineksiä/pikaruokaa tarkoittaa viikon ruuansulatusvaikeuksia. Muutama päivä ilman liikuntaa tarkoittaa viikkojen ajan selkä vaivoja. Yksi pala suklaata tarkoittaa kiloa lisää puntarilla. (Viimeinen kohta saattaa olla vähän liioiteltu, mutta edelliset kaksi on totta.)
Kipeänä oleminen on verottanut liikuntaa. HeiaHeiassa viimeisin merkintä on sunnuntailta. Tänään kostautui. Selkä on aivan jumissa ja joka liike sattuu.
En edelleenkään ole nukkunut kunnolla. Yskin niin, että päätä särkee. Keuhkoihin ja putkiin sattuu jatkuvasti. Tähän muutenkin mahtavaan olotilaan kun lisätään selkäkipu on tuloksena äreä, lyhytpinnainen, hidas ja itkuherkkä ihminen. Sen saman ihmisen pitäisi olla äiti. Ei kovin toimiva yhdistelmä.
Psykologi käski keskittyä nyt hetkellisesti vain ja ainoastaan tähän hetkeen, tästä selviämiseen. Lepäämiseen ja paranemiseen. Kielsi murehtimasta mennyttä ja tulevaa juuri nyt. Ajattelin yrittää.
*
Lapsi/äitiblogeja on puitu viime aikoina paljon mediassa. Hyviä pointteja asiasta löytyi täältä.
*
Kehoni vihaa huonoja elintapoja. (Ikävä kyllä luonteeni on aivan eri maata.) Pari päivää eineksiä/pikaruokaa tarkoittaa viikon ruuansulatusvaikeuksia. Muutama päivä ilman liikuntaa tarkoittaa viikkojen ajan selkä vaivoja. Yksi pala suklaata tarkoittaa kiloa lisää puntarilla. (Viimeinen kohta saattaa olla vähän liioiteltu, mutta edelliset kaksi on totta.)
Kipeänä oleminen on verottanut liikuntaa. HeiaHeiassa viimeisin merkintä on sunnuntailta. Tänään kostautui. Selkä on aivan jumissa ja joka liike sattuu.
En edelleenkään ole nukkunut kunnolla. Yskin niin, että päätä särkee. Keuhkoihin ja putkiin sattuu jatkuvasti. Tähän muutenkin mahtavaan olotilaan kun lisätään selkäkipu on tuloksena äreä, lyhytpinnainen, hidas ja itkuherkkä ihminen. Sen saman ihmisen pitäisi olla äiti. Ei kovin toimiva yhdistelmä.
Psykologi käski keskittyä nyt hetkellisesti vain ja ainoastaan tähän hetkeen, tästä selviämiseen. Lepäämiseen ja paranemiseen. Kielsi murehtimasta mennyttä ja tulevaa juuri nyt. Ajattelin yrittää.
*
Lapsi/äitiblogeja on puitu viime aikoina paljon mediassa. Hyviä pointteja asiasta löytyi täältä.
tiistai 16. lokakuuta 2012
Väsyttää
Meidän yöt ovat muuttuneet levottomiksi. Tuntuu, että joku valvoo aina vuorollaan. Viime yönä taisi valvoa taas kaikki.
On tietenkin aivan luonnollista, että juuri kävelleen oppineen lapsen yöt ovat leovttomia. Sama pätee flunssaiseen lapseen ja aikuiseen. Vaan entäpä ne yöt, kun lapset eivät nuku levottomasti, eikä ketään flunssa riivaa unia häiritsevästi. Mikä silloin saa äidin valvomaan?
Sänkyyn mennessä iskee levottomuus. Pyörin ja kierin. Etsin asentoa ja kohennan tyynyä. Kuuntelen äänikirjoja. Kun hiukankaan nukuttaa, suljen kirjan ja koetan nukahtaa. Nousen, käyn vessassa ja laitan taas kulokkeet korvilleni. Lopulta tuntien päästä vihdoin saan suljettua silmäni ja unen päästä kiinni. Aamu tulee aina liian nopeasti.
Yritin miettiä mistä kiikastaa. Ei minua ahdista erityismmin, ei ainakaan sillä tavalla näkyvästi. Meillä ei ole akuutteja huolia tai murheita. Perheemme yleiskriisiä lukuunottamatta asiat ovat hyvin.
En millään saa kiiinni päivällä asioista, mitä yöllisinä hetkinä mietin. En kertakaikkiaan muista yhtäkään mietettäni.
Alan olla väsynyt.
Niin väsynyt, että viime yönä vihdoin putkahti päähäni ajatus, joka sävähdytti niin ettei unohtunut: voi kun tää kaikki vain loppuis.
Tiedän, etten oikeastaan sitä tarkoita. Olen elämässäni täyttänyt usempaan otteeseen eri kriisitilanteissa masennustestejä. Vaikka tulokset olisivat olleet mitä, en koskaan ole rastittanut kohtaa minulla on itsetuhoisia ajatuksia tai uskoni tulevaisuuteen on kadonnut. En edelleenkään rastittaisi.
Siltikään en voi ohittaa ajatusta tuosta vain. Se todella tuli mieleeni. Ainakin tuon lyhyen hetken tuntui siltä, että se tulevaisuus johon uskon, on liian kaukana. En jaksa sinne asti.
*
Luuletteko, että jos neuvolassa kertoisin
a) saisimme taas kotiapua
b) lapset lähtisivät huostaan
c) äiti lähtisi huostaan?
On tietenkin aivan luonnollista, että juuri kävelleen oppineen lapsen yöt ovat leovttomia. Sama pätee flunssaiseen lapseen ja aikuiseen. Vaan entäpä ne yöt, kun lapset eivät nuku levottomasti, eikä ketään flunssa riivaa unia häiritsevästi. Mikä silloin saa äidin valvomaan?
Sänkyyn mennessä iskee levottomuus. Pyörin ja kierin. Etsin asentoa ja kohennan tyynyä. Kuuntelen äänikirjoja. Kun hiukankaan nukuttaa, suljen kirjan ja koetan nukahtaa. Nousen, käyn vessassa ja laitan taas kulokkeet korvilleni. Lopulta tuntien päästä vihdoin saan suljettua silmäni ja unen päästä kiinni. Aamu tulee aina liian nopeasti.
Yritin miettiä mistä kiikastaa. Ei minua ahdista erityismmin, ei ainakaan sillä tavalla näkyvästi. Meillä ei ole akuutteja huolia tai murheita. Perheemme yleiskriisiä lukuunottamatta asiat ovat hyvin.
En millään saa kiiinni päivällä asioista, mitä yöllisinä hetkinä mietin. En kertakaikkiaan muista yhtäkään mietettäni.
Alan olla väsynyt.
Niin väsynyt, että viime yönä vihdoin putkahti päähäni ajatus, joka sävähdytti niin ettei unohtunut: voi kun tää kaikki vain loppuis.
Tiedän, etten oikeastaan sitä tarkoita. Olen elämässäni täyttänyt usempaan otteeseen eri kriisitilanteissa masennustestejä. Vaikka tulokset olisivat olleet mitä, en koskaan ole rastittanut kohtaa minulla on itsetuhoisia ajatuksia tai uskoni tulevaisuuteen on kadonnut. En edelleenkään rastittaisi.
Siltikään en voi ohittaa ajatusta tuosta vain. Se todella tuli mieleeni. Ainakin tuon lyhyen hetken tuntui siltä, että se tulevaisuus johon uskon, on liian kaukana. En jaksa sinne asti.
*
Luuletteko, että jos neuvolassa kertoisin
a) saisimme taas kotiapua
b) lapset lähtisivät huostaan
c) äiti lähtisi huostaan?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)