A, B, C

A)

Käytiin juuri Aan kanssa lääkärissä. Viime keskiviikosta asti sen vaippalastit ovat olleet erikoisen haluttomia ja poikkeavan värisiä. Pahimpana tavara polttaa Aan ihon aivan punaiseksi. Hajuttomuuden takia yleensä ollaan huomattu vaipanvaihtotarve vasta kun lapsi on tovin huutanut kivusta ja kieltäytynyt istumasta.

En tiedä olisinko Been kohdalla vielä lähtenyt lääkäriin, mutta Aan kanssa nää suoli- ja mahavaivat pelottaa aina ihan eri tavalla. Kun kyseessä on vielä lapsi, jonka pituus-painosuhde on -24%, niin kauhean pitkään ei uskalla arpoa näiden ruuansulatusjuttujen kanssa.
Lääkäri ei oikein osannut sanotaan mitään. Lupasi konsultoida ja soitella.

Aan kanssa tuli viikonloppuna toinenkin vanhat traumat pintaan nostava tilanne. Sen kurkkuun jäi ilmeisesti pala chiliä jumiin. Se sai valtavan yskä- ja yökkimiskohtauksen. Se tuntui kestävän ikuisuuden ja näytti kamalalta. Mies boikotti lopulta sitä ylösalaisin ja taputti selkää. Viimein poika oksensi ja sai sen jälkeen hengityksen tasaantumaan.
Minun kädet tärisivät vielä vartin päästäkin.

*
B)

Bee on outo. Ei lainkaa oma itsensä. Lauantaina kaikki oli vielä ok. Sunnuntai-aamuna poika heräsi väärällä jalalla ja siitä alken on ollut kuin perseeseen ammuttu karhu. Lyö, potkii, kiukuttelee, mököttää, huutaa ja tekee kaikkea mitä ei saisi.

Mikään ei auta. Ei särkylääke, ei syöminen, ei holdaus, ei kyläreissu, ei nukkuminen. Holdausta en uskalla tänään yksin kotona ollessa, sillä sekä la että su holdaus kestivät yli tunnin, eilinen puolitoistatuntia. Tunnin ja vartin kohdalla aloin olla siinä määrin hermostunut itsekin, että oli pakko alkaa rauhoitella lasta (ja itseä) hyräilemällä.
Sattu vielä somasti, seinänaapurilla oli samaan aikaan asuntonäyttö.

Huolettaa tuon pienen miehen oleminen. Vaikea olla syyttämättä itseään. Tähän asti olen aina pystynyt itselleni todistelemaan, että kyllä me ihan hyviä vanhempia ollaan kun pojat ovat niin elämäänsätyytyväisiä. Kun puolitoistavuotias käyttäytyy kuin pahanenkin teini vuoroin raivoten ja vuoroin murjottaen masentuneena, niin tekee tiukkaa uskotella itselleen, että vika ei ole minussa.

Tänään on ollut ehlä hiukan parempi, mutta ei paras. On se tänään sentään kerran tai kaksi hymyillyt. Mutta yleensä kun se on sellainen päivänpaiste ja nnoissaan kaikesta. Vaikka saahan sen kanssa jokapäivä vääntää jostain, niin se antaa kaiken aina hetkessä anteeksi ja sitten ollaan taas hyvää pataa.

*
C)

Olen yli kymmenen vuoden ajan aina paastonnut laskiaisesta pääsiäiseen. En kaikesta vaan aina jostain. Jonain vuonna suklaasta, jonain roskaruuasta, yhtenä vuonna kaikesta sokerista. Ennne kuin aloin kasvissyöjäksi kokonaan, paastosin yhden kevään lihasta.

Ainoastaan kahtena viime vuonna on paasto jäänyt väliin. Raskaanaollessa en jaksanut: Viime kevänä taas tahattomasti jouduin paastoamaan kaikenlaisesta, kuten sosiaalisista suhteista ja unesta, joten en enää halunut koetella jaksamistani muusta luopumisella.

Tänä vuonna ajattelin osallistua ekopaastoon. Homma alkaa huomenna, mutta viime viikolla otin jo varaslähdön ja keksin poikien iltapuurojämille jatkokäytön:
Ylijääneet puurot, banaanit, mukeista maidonloput, kananmuna ja lusikallinen jauhoja sekaisin. Pannulla paistaen tai uunissa kypsentäen syntyy mahdottoman maukkaat letut/leipäset seuraavan päivän välipalaksi.

väsy-seiska ja ylä-femma

Pojat ovat siirtäneet sisäisiä kellojaan tunnilla. Meillä herätään nykyään järjestäen ennen seitsemää. Miehen kellon pitäisi soida ilmeisesti klo7:10, enkä muista koska olisin viimeeksi herännyt vasta siihen.
Päiväunet tai iltanukkumaanmeno ei ole muuttunut.

Minulle uusi rytmi ei tunnu sopivan. Olen ryhdistäytynyt ja mennyt nukkumaan tuntia aiemmin. Nukun siis aivan saman verran kuin aiemminkin. Silti tämä seitsemältä herääminen tuntuu mahdottomalta. Olen kuoleman väsynyt juuri tuohon aikaan.
Ammoisina aikoina töihin mennessä heräsin viideltä tai kuudelta. Se ei tuottanut näin tavatonta tuskaa, kunhan rytmin sai päälle. Mikä ihme siis tuossa seitsemältä heräämisessä sotii niin täysin kehoani ja mieltäni vastaan?

*

Pojista on alkanut kuoriutua aivan mahtavia tyyppejä. Onhan ne tähän astikin olleet, mutta nyt on tapahtunut taas joku kehitysharppaus ja ukkeleiden luonteet alkaa nousta pintaan.
Eilen katselin poikien puuhastelua ja mietin kuinka mahtavaa on, että saan tuntea just nuo tyypit.

Beestä on tempperamenttisuuden lisäksi nyt ilmetynyt hyvin humaani puoli. Pianonsoiton alkaessa hän hakee tuolin ensin veljelleen ja sitten itselleen. Jos hän saa karkin, hän vie ensimmäisen veljelle ja luottaa herttaisesti siihen, että sen jälkeen hän saa vielä oman. Kun Aata itkettää, Bee lohduttaa.

Aasta on tulossa hauska. Se viihdyttää itseään ja muita imitoimalla Beetä tai vaikka isää. PArasta huumoria on kuitenkin asioiden laittaminen päähän. Kori, vati, housut, mitä vaan. Jos se on päässä, se on huumoria.
Edellis-iltana kun piti lopettaa leikit ja lähteä iltapalalle, poika nousi joksi minun kautta antamassa ylä-femman ja samoilla vauhdeilla kurvasi kohti keittiötä. Hellyttävää.

*

Avasin muuten tenttikirjan. Luinkin sitä. Siis sitä ensimmäistä niistä viidestä. Kesän loppuun asti olisi aikaa tehdä se tentti. Siis se, joka olisi alunperin pitänyt tehdä kaksi viikkoa poikien syntymän jälkeen. 

Kehitysseurantaa

Kehitysseurantapolilla tuli taas käytyä. Aika peruskauraa alkaa olla, nyt kun enää yksi kerta on edessä. Viimeinen käynti sovittiin poikien kahden vuoden kehitysiän paikkeille ensi elokuuhun.

Beelle käynti oli bonuskerta. Tätä ei olisi ollut vuoden ja kahden vuoden kehitysiän välissä, jos ei Aata olisi haluttu nähdä tässäkin kohtaa. Beelle käynnillä ei ollut mitään uutta. Kasvu on edelleen lähes olematonta, mutta kuulema uusien kasvukäyrien mukaan poika pysyy kuitenkin normaalipainoisena, joten ei huolta.

Aan asioihin menikin sitten aikaa. Pituutta oli tullut, paino oli jälleen laskenut. Ravintoterapeutti tivasi ruuista ja totesi, että edelleenkään hänellä ei ole mitään korjattavaa tai lisättävää.
Fysioterapeutti ei ollut huolissaan varmistamisesta, kuulema se ei enää liity ylijäntevyyteen vaan ilmeisesti Aa vain tykkää kulkea varpaisillaan. 

Pitkään keskusteltiin poikien tulevasta hoidontarpeesta ja meidän minun toiveesta meidän päästä bpd-sopeutumisvalmennusleirille. Lääkäri lupasi puoltaa vammaistukea (en ole siis sitä vielä uudestaan hakenut, kun se vuodenvaihteessa loppui) ja sopeutumisvalmennusleiriä.

Hoitopaikka-asioiden takia saimme lähetteen kuntoutusohjaajalle. Hänen kanssaa teemme kuntoutussuunnitelman ja selvitämme hoitopaikka vaihtoehdot. Kuntsari soitti heti seuraavana päivänä sopiakseen tapaamisen. Kovin palvelualttiilta ja ystävälliseltä vaikutti.

En tiedä mitä asiasta ajatella. Toisaalta, järjellä ajateltuna, olen iloinen että Aa saa tukea ja erityishuomiota. Hän varmasti sitä tarvitsee. Jos sen saa heti nyt alkuun, niin tulevaisuudessa tuki on toivottavasti turhaa. Ennaltaehkäisyä tai jotakin.
Sitten on se toinen puoli, tunne. Tuo ihanainen lapseni, joka kotona on aivan tavallinen lapsi. Se, jolla piti olla yhtä jos toista vammaa ja sairautta, mutta joka lopulta taisteli itsensä pystyväksi ja kykeneväksi. Ja juuri kun olemme saaneet huokaistua, niin karu totuus kodin ulkopuolella onkin, että erityinenhän tuo on.

Lukuterapiaa

Sain syntymäpäivälahjaksi Riikka Ala-Harjan Maihinnousun. Kirjasta nousi julkaisun aikaan kohu, sillä kirjailijan sisaren perhe koki, että kirjassa on röyhkeästi käytetty materiaalina heidän poikansa sairastumista leukemiaan. Kohun takia odotin kirjan olevan keskinkertaista mehustelua koskettavalla aiheella. Ennakoin ärsyyntyväni siitä samoin kuin television uutuussarjasta Pieniä potilaita. (Jota en ole pystynyt katsomaan, enkä edes halua.)

Luotan anoppini kirjamakuun täysin ja hänen suosituksestaan päätin kirjaan tarttua. Jo parin luvun jälkeen olin täysin imaistu kirjan maailmaan. Vaikka vähän väliä kyyneleet nousivat silmiin, en pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni.

Minulle kyyneleet eivät oikeastaan nousseet tarinan pienen sairaan tytön takia. Kyyneleet nousivat omasta surustani. Samaistuin kirjan kertojaan hämmentävän paljon. Ala-Harjan kuvaama äiti, hänen tunteet ja  käyttäytyminen lapsen ollessa sairaalassa, olisi voinut yhtä hyvin olla kuvaus minusta.
En tietenkään tarkoita avioeroa tai muuta, vaan nimenomaan toimintaa sairaalassa ja sairaalan ulkopuolella niinä hetkinä kun piti olla tekemisissä muun maailman kanssa. 

Luin kirjasta jonkun arvostelun, jossa sen monotonista tyyliä sätittiin. Luulen, että ilman omaa kokemusta minäkin olisin kokenut tyylin puuduttavaksi. Nyt se tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta. Tasapaksua asioiden toteamista. Satunnaisia tunteenpurkauksia, lähinnä turhanpäiväisyyksistä. Oikeille tunteille ei ole varaa antaa tilaa.

Kirja sai minussa heräämään muistoja jotka olin täysin unohtanut. Näin yhtäkkiä itseni kulkemassa sairaalan käytäviä, kahvilla sairaalan kanttiinissa, puhumassa lääkäreille, istumassa lapseni sängyn vieressä.
Vasta kirjaa lukiessani tajusin, kuinka surullinen olin koko poikien sairaalassaoloajan.

Teki mieli mennä halaamaan menneisyyden minua. Sitä, joka istui sairaalan viereisessä lounaskahvilassa nurkka pöydässä, selaten iltapäivälehteä lukematta tai näkemättä ainuttakaan siinä ollutta juttua. Sitä minua, joka niin kovin pitkään jaksoi olla reipas, valpas ja järkevä, kun samaan aikaan pelotti enemmäin kuin koskaan. Minua, joka nieli aina vaan uudestaan pintaan pyrkivän itkun ja kuivasi silmät ennen kuin ne ehti kostuakaan. 

Kirjan lukeminen sai jotain loksahtamaan minussa paikalleen. Luulen, että olen nyt hieman puhtaampi menneistä. Terapiaa se tämäkin.

Kohti valoa

Vatsataudista selvitty. Ainakin toistaiseksi. Mies ei vielä ole sairastanut, toivottavasti ei sairastukaan.

Bee ja minä aloitettiin tauteilu sunnuntaina. Mikä mahtavinta, pojat olivat yökylässä appivanhemmilla ja meillä aikuisyökylävieraita. Kun sunnuntai aamulla heräsin kuumeessa, mies vieressä krapulaisena ja puhelimessa anoppi kertoo Been oksentaneen aamupalapöydässä, ei suoranaisesti tullut mikään mitalisuoritusfiilis.

Bee ei oksentanut enää uudestaan. Pari päivää silti meni pojalla aivan tokkuraisena. Minä en oksentanut kertaakaan, mutta ajatuskin ruuasta sai vatsassa pyörähtämään. Ties kuinka ja monta kertaa menin jo vessaan valmiina antamaan ylen, mutta turhaan.
Maanantain mies jäi kotiin ja  minä nukuin. Koko päivän. Kuumetokkuraisena näin sekavia unia, joissa tein ties mitä. Joka kerta havahduttuani hämmästyin yhtä paljon sitä, että edelleen olen omalla sohvalla peiton alla.

*

Viime yönä meidän piti kaikkien olla jo kunnossa. Hieman väsyneitä taudin jäljiltä, mutta kunnossa. Illalla minulla alkoi lihaksia jomottaa. Lieneekö jotain taudin jälkioireita? En meinannut saada kivuilta unta. Kun vihdoin nukahdin, Aa alkoi huutaa sängyssään. Pojalla kiersi mahassa. EI mitään uutta eikä mullistavaa, pikkuisen maha tekee tuota aina toisinaan. Nyt vaan Aa ei millään saanut uudestaan unen päästä kiinni.

Puoli kuuden aikaan aamulla hermostuin ja kaivoin särkylääkkeen itselle ja Aalle. Siihen rytinään heräsi mies ja Bee. Mies siirtyi loppu yöksi poikien viereen ja minä yksin omaan sänkyyn. Turhan kauan kesti lääkkeiden alkaa vaikuttaa. Väsymys ei edelleenkään voittanut kipua. Mietin jo, voiko moisen takia soittaa päivystykseen. Lähinnä olisin halunut kuulla, että näin kovia kipuja voi todella tulla taudin jälkioireina, eikä minulle juuri nyt ole puhjennut rauma tai syöpä.

Kahtatoista yli seitsemän Bee köpötteli sänkyni viereen. Oli ehtinyt nukahtaa. Bee oli kuitenkin nyt jo täysin virkeä ja miehen pitäisi kohta lähteä töihin. Noustavahan se oli.
Sen verran annoin itselleni armoa, että laitoin televisiosta piirrettyjä ja toin peiton sohvalle. Sai sillä melkein tunnin lisätorkkuaikaa.

Ottaen huomioon päivän lähtökohdat, elo tänään on ollut seesteistä. Ehkä nyt väsymykseni on saavuttanut sen pisteen, jota zombius-zeniksikin voisi kutsua.

*

Viikonlopuksi olisi luvassa kivaa. Launataina pulkkailua yhdessä muiden monikkojen kanssa, illalla sauna. Sunnuntaina 13-vuotissyntymäpäiväjuhlat ihanassa kyläpaikassa. Voi kuinka kovasti odotankaan viikonloppua! Ulkona vaan juuri nyt on plusasteita ja sataa vettä. Saa nähdä kuinka pulkkailun käy.

Update

Tämä on tämän vuoden vasta neljäs päivitys. Kahdessa muussa blogissa uutta vuotta ei ole vielä edes polkaistu käyntiin. Suurimpana syynä se, että koneelle pääseminen on vaikeaa. Kaipaisin kovin vertaistukea ja yhteisöjä joita netin kautta olen löytänyt. Tuntuu, että juuri nyt nille olisi tarve isoimmillaan.
Ei vaan ole sen arvoista. Turhaa tappelua, itkua, karjusmista ja ärähtelyä vaan seuraa minun koneella olosta päivisin. Iltaisin, miehen tulless kotiin, en jaksa tai halua. Vaikka varmasti silloinkin hyötyisin kirjoittamisesta. Aivan eritavalla saa sillon jäsenneltyä ajatuksensa ja tolkkua itsekin paremmin itsestään.

On kaikkia aiheitakin ja asioita, joista haluaisin kirjoittaa. Sellaisia, joita olen pyöritellyt päässäni ja tekstitikin tuntuisi olevan jo melkein tehtynä. Ei vaan saa nakutettua niitä näkyväksi.

*

Viime viikolla kaaduin. Portaissa, alamäessä, molemmat pojat sylissä. Nilkka vääntyi ja polvessa on mustelma. Tilanteen mahdolliset lopputulemat huomioon ottaen, olen huojentunut että vain ja ainoastaan minä kuljen nilkka paketissa.
Hiukan tylsistyttää, että ei pääse lenkille eikä tanssimaan, ja kaikenmoisen ulkoilun suhteen on vähän niin ja näin.Silti parempi näin kuin ne muut vaihtoehdot.

*

Aa oksensi eilen. Kieltäytyi koko päivän syömästä ja illalla oksensi. Nyt näyttäisi siltä, että aika vähällä pieni selvisi, sillä yöllä tai tänään ei ole enää ollut tietoakaan pahoinvoinnista.

Nyt odottelen koska Bee aloittaa, sillä poika kieltäytyi aamupalasta ja lounaasta. Kun banaanikaan ei kelpaa, niin silloin on piru merrassa.

Viikonlopuksi on suunnitteilla kivaa, joten toivottavasti tauti oli tosiaan tässä. *kop-kop*

*

Olin melkein itsekin jo unohtanut  haasteen. Olen pettynyt, sillä kukaan ei vastannut siihen. En vielä tiedä mitä asialle tekisin. Haastanko uudestaan ja tiukemmin vai unohdanko koko jutun. Katsellaan...

Poikkeama taas haastoi minut. Kunhan joku ilta keivaudun koneellee kaikessa rauhassa, niin luoaan vastata.

Myöhäisjokeltelia

Tänään usko tulevaan taas riittää. 

Olen päässyt jumppaamaan ja hoivaamaan, niin kehoa kuin mieltä. 

Aivan uskomattoman hyvä olo tuli taloyhtiön hallituksen kokouksessa. Kuulostaa järjenvastaiselta, mutta niin vaan kävi.
Yhtiön tilanne on lähes kaoottinen ja tilanne on päällä. Siinä fiksujen aikuisten kanssa pöydässä istuessa ja isoja asioita hoitaessa tuli tunne, että vielä osaan jotain ja pystyn muuhunkin kuin kovisteluun ja määräilyyn. Minussa on vielä se joku, joka tiukassakin paikassa osaa toimia, ajatella ja käyttäytyä.

Perheemme onneksi taloyhtiön tilanne vaatii vielä muutamia ylimääräisiä kokouksia ja tiukkoja päätöksiä.

*

Löysin edellisiltana Been vartalosta kolmet puremajäljet. Aan osana taas on olla Been nyrkkeilysäkki ja pomppulinna. 

En osannut odottaa, että tämä kaikki alkaisi jo näin varhain.

*

Aa on alkanut jokeltelemaan. Tai niin sen tulkitsen. Silloin kun olisi kehityksessä ollut aika jokeltelulle, Aalla ei ollut ääntä. Luulen, että nyt tähän samaan sysyyn jatkuvien uusien sanojen ja käsitteiden oppimisen vaiheeseen on tullut siis mös paikkaava myöhäisjokeltelu. Jatkuvaa moottoriturpailua välillä äänteitä testaillen, välillä tavuja ja välillä sanoja.