Oodi kotiavulle

Kotiapu kävi viimeistä kertaa. Samaan aikaan kun oli haikeaa sanoa tädeille heipat, tuntui mahtavalta tajuta, että ainakin juuri tällä hetkellä perheemme pärjää ilmankin. En ole se mörkö, joka olin viime syksynä kun neuvolaan soitin ja pyysin apua.

Kun ovi tätien perässä sulkeutui, jäin miettimään mitä tuo apu meille on merkinnyt ja antanut. Siis mitä konkreettista.

Ilman kotiapua minä olisin nyt työkyvytön enkä palaamassa innoissani veronmaksajien hilpeään joukkoon. Olisin jatkuva potilas lääkärissä, vonkaamassa lisää pillereitä, piikkejä ja fysipterapialähetteitä.
En ihmettelisi ollenkaan, jos meidän vaiuhtoehtoisessa kotiavuttomassa todellisuudessa mies olisi jo joutunut jäämään töistä pois, jotta lapsemme tulisi hoidettua.
Tuossa todellisuudessa olisimme miehen kanssa molemmat uupuneita ja masentuneita. Poikia pidettäisiin hengissä, ei kasvatettaisi.

Aivan oikeasti uskon, että ilman tuota ennaltaehkäisevää apua olisimme enemmin tai myöhemmin päätyneet sen toisenlaisen avun piiriin.

Tässä kohtaa on mainittava, että toki meillä on ympärillä tukijoukkoja, jotka olisivat ratsastaneet paikalle omien töiden, velvollisuuksien, huolien ja murheidenkin kustannuksella. Tehneet kaikkensa meidän vuoksemme. Niin onnellinen kuin olenkin noista ystävistä ja sukulaisista, olen onnellinen myös siitä, että meidän pystyssä pitäminen ei langennut heidän vastuulleen. 

Minun ei tarvinnut soittaa ja pyytää joka hetki ja kerta erikseen. Minun ei tarvinnut miettiä mitä ihmettä kehtaan ja voin pyytää/olettaa tuon avun tekevän. Onko minun punttisali/juoksulenkki riittävä syy keskeyttää tuon toisen ihmisen oma elämä? Kun apu tuli kunnalta, tuli apu automaattisesti joka viikko. Apu sai auttamisesta palkkaa. Minun ei tarvinnut määritellä avunantajan jaksamista tai pärjäämistä. Minun ei tarvinnut miettiä mihin kehtaan käyttää tuon oman vapaan hetken, mikä menoistani on riittävän tärkeä avun pyytämiseen.

On aina ilo ja ihanaa kun joku läheinen auttaa, mutta kun tarve on jatkuvaa, muuttuisi se aivan toisenlaiseksi. Ja vaikka kotiapua olemmekin saaneet, on silti sukulaiset ja ystävätkin päässeet auttamaan ja osallistumaan yllinkyllin. 

Kotiapu, jota saimme ei ollut kunnalle ilmaista, eikä varmaan edes halpaa. Se on juuri niitä palveluita, jotka ovat jatkuvasti leikkausten ja säästökohteiden etupäässä. Se on siellä päättäjien lyhytnäköisyyden ja tyhmyyden takia.
Tuon avun vaihtoehto, ainakin meidän kohdalla, olisi ollut vieläkin huimasti kalliimpaa, sen seuraukset pitkäaikaisempia ja monitahoisempia.

*

Sain töitä. Elokuun puolessa välissä aloitan samassa työpaikassa, josta jäin äitiyslomalle. Jee!

Kauhukseni tajusin, että työn vastaanottaminen tarkoittaa myös sitä, että nämä poikien kanssa komistaan vietetyt kotipäivät alkavat olla viimeisiä. Juhannuksen jälkeen mies jää lomalle. Sen jälkeen lomaillaan, kunnes aloitamme poikien kanssa päiväkotiharjoittelun viikkoa ennen töideni alkua.

Ollaankohan me tehty kaikki, mitä haaveilin että tehdään? 

Lammas suden vaatteissa

Ratkaisin koodin rauhalliseen iltaan, jolloin ehtii koneelle päivittelemään blogia:

Aamusta kaksvuotiaat kaksoset ja teini-ikäinen kummityttö autoon ja huristellen tunnin ajomatkan päässä sijaitsevalle mökille. Nakujuoksentelua, vesileikkejä merenrannalla, kurpitsojen istutusta, grillaamista, pallopelejä ja isomummon loputonta pullatuputusta.

Nyt kaikki kolme röhnättää sohavalla hiiren hiljaa tuijottelemassa Pikku Kakkosta. Päivänä, jolloin mies tlee kotiin vasta poikien nukkumaanmenon jälkeen, tälläinen on luksusta. Tai no, minä päivänä vaan.  

*

Kävin tuossa takaperin valaisevan keskustelun terapeuttini kanssa.

Kerroin tuskastuneena kuinka välillä mielessäni käy suuttumuksen hetkellä pelottavia mielikuvia lasteni fyysisestä kaltoinkohtelusta. Kerroin kuinka jälleen yksi epätoivoinen maratonnukutus päättyi siihen, että ajatus nuijanukutuksesta tuli hieman liian elävänä mieleen. Pelästyin moista ajatusta, jätin lapsen niille sijoilleen ja menin vessaan itkemään.

Kertoessani pelkäsin koko ajan terapeutin reaktiota. Onko tässä se raja, jolloin miestä tehdään lastensuojeluilmoitus? Nytkö olen tunnustanut sen hirviön sisätäni, jonka julkitulemisen jälkeen joudumme suurennuslasin alle tarkkailuun?
Hämmennykseni oli suuri, kun terapeuttini kertoi minun toimineen esimerkillisen hienosti.

Kuulema, tuo mielikuva on se, joka erottaa minut niistä, jotka todella lyövät lasta. Tuo hetkellinen ajatus, on se joka tarvitaan siihen, että ehtii myös tajuamaan, että niin ei pidä tehdä. Ne, joilta tuo mielikuva välistä puuttuu, toimivat ennen kuin ehtivät miettiä mitä tekevät.

Eikä tuo mielikuva terapeutin mukaan ole mikään tavaton. Lapset tekee sitä, ajavat vanhempansa äärimmilleen. Se on kuulema lasten tehtävä. Vanhempien tehtävä on suuttua. Sitä kautta lapset löytävät omat ja vanhempiensa rajat, oppivat maailmaa. "Aggressiota tarvitaan rajojen asettamiseen."
Ei ole kuulema supervoimia omaavia supersankareita, ei vanhemmissakaan.

Vielä sain pisteet kotiin tuosta itkemisestä. On ilmeisesti äärimmäisen terveellistä ja turvallista kyetä  myöntämään itselleen moiset tunteet ja ajatukset. Vessassa yksin itkeminen todistaa, etten lalkaissut hätäpäissäni tunteitani maton alle, jossa niihin vaan kompastuisi myöhemmin. Uskalsin tunnustaa itselleni, että aivan ihka oikeasti ajattelin moista.  

Hirviö sisälläni olikin lammas suden vaatteissa. Se minkä olin pelännyt olevan jotakin hallitsematonta ja eläimellistä, olikin osoitus inhimillisyydestäni ja itsehillinnästäni.

En ole vielä aivan sisäistänyt ajatusta.

Mökkielämän testaus

Koko revohka on taas terveenä. Tai no, mies epäilee olevansa flunssassa. Minä epäilen allergiaa.

Viikonloppuna käytiin testaamassa mökkielämää. Se toimi. 

Aivan käsittämätöntä kuinka tuollaiset pienet ihmiset,jotka viime kesästä eivät voi muistaa mitään, heti perille päästyä ymmärsivät, että nyt tultiin kivaan paikkaan. Ja kuinka seinien katoaminen ympäriltä sai myös kaiken nahistelun ja ulinan kaikkoamaan. Ja kun ne seinät eivät aivan heti tulleet vastaan, niin vanhempien pinnakin muuttui paljon elastisemmaksi. Mieletön vaikutus tuolla luonnolla.

Tänään meno onkin ollut sitten aivan muuta. Kaupungissa helteet saavat aivan erilaisen otteen niin lapsista kuin aikuisista ja puoleenpäivään mennessä oltiin aivan äärillä kaikki kolme.

Ratkaisu löytyi kolmen viikon matkalta eilen palanneista, lapsenlapsiaan palavasti ikävöineistä appivanhemmista.
Tätä näpyttelen hienossa kahvilassa jäälattea siemaillen.

Mutta palataan jutussa takaisin mökille. 

Pojat tykkäsivät merestä juuri sopivasti. Kahlailivat siellä mielellään, mutta eivät kovin syvällä. Sama päti ympäröivään metsään. Päättelin, että kun ympärillä oli riittävästi luvallista virkettä, niin luvattomia ei tarvinnut yrittää. Saunassakin käyttäytyivät kuulema hienosti. 

Matkalla mökille pidimme autossa pojille puhuttelun. Ei palovammoja, ei holtittomasti verta vuotavia haavoja suuhun tai muuallekaan. Ei mitään minkä takia pitäisi soittaa myrkytyskeskukseen, hälytyskeskukseen tai päivystykseen. Mies oli jotakuinkin varma, että viime vuoden meno jatkuu ja jokainen mökkireissu päättyy tapturmaan.
Puhuttelu tehosi. Aa ihan vähän meinasi tukehtua banaaniin ja mökkiin sisälle lentänyt lintu lähes nokki Aan silmät pois päästä, mutta muuten ei perus naarmuja pahempaa. Hyvä me!

(Lintuepisodi muistutti ikävästi tätä. Muistatteko vielä? Taas seisoin ikkunan takana katsoen kauhuissani kun hätääntynyt lintu lentelee samassa tilassa nukkuvan lapseni kanssa. Tällä kertaa lankomies pelasti ja kävi hakemassa linnun pois.)

Helpompaa vaikeaa

Meillä on nykyään helpompaa. Kaikki. Vaikeakin on helpompaa kuin ennen.

Tiedättekö kuinka mahtavalta tuon yllä mainitun tajuaminen tuntui? Oli kuin sisälle olisi tulvahtanut iso määrä rauhaa, sillä lailla hyökyaaltona.

*

Viikon verran pojat ovat taas sairastaneet. Viime viikolla kelit olivat kehnot, joten nuhaisten kanssa jäin sisälle. Muutama moinen päivä putkeen, niin jo olivat jannut äreitä. Lisäksi tauti tuntuu olevan senlainen, että tekee olon kovin hankalaksi. Ulisevat vain ja äreilevät. Ei kiiinnosta leikki eikä ruoka.

Viikonloppuna mies oli huinimassa lauantaiaamuvarhaisesta sunnuntai päivään. Kuvittelin hetken poikien olevan jo terveempia ja kun ulkonakin oli aurinkoinen päivä, raijasin pikku-ukot ulkojuhliin halimaan koiria, ihmettelemään possua, silittämään lammasta, ajelemaan hevoskärryillä ja syömään grillimakkaraa.  Kuvittelin, että moinen piristäisi ja katkaisisi äreyskierteen.
Turhaluulo. Sotki viimeisestkin unirytmit moinen reissu. Niinpä lopun launataista yritin vuorollaan tai yhtäaikaisesti rauhoitella kahta ärripurria.

Olin salaa haaveillut omasta illasta, laatuajasta itseni ja suklaan kanssa sohvalla. Nöyrin mielin vaihdoin suklaan Beehen, jota halasin uneen aina puoli yhteentoista saakka.

Ulina ja äreys ei helpottanut sunnuntainakaan. Ei vaikka vietettiin jälkeissynttäreitä ja syötiin kakkua. Ei vaikka isä tuli kotiin. Ei edes kummitädinkoiran kanssa leikkimällä.
Tänään vein pojat lääkärille. Arvelin moisen kestokitinän johtuvan korvatulehduksesta. Yleensä näillä kahdella on yhteys. Been toisesta korvasta löytyi, Aan korvat olivat puhtaat. 1/2 ininää on siis antibiootilla korjattavissa. Entä loput?

Kaiken keskellä, viikon verran katkonaisesti nukuttuani, olen väsymyksestä huolimatta onnistunut olemaan melko pitkäpinnainen äiti. Hyökyaallon mukana tulleen sisäisen zenini ansiosta olen jaksanut löytää siunausta siitä, että molempia ei tarvitse koko ajan syöttää ja enää harvoin molemmat tarvitsevat akuutisti samaanaikaan syliä. Ne on jo tarpeeksi isoja, jotta ne voi 1/2-1 tunniksi liimata Myyrän seuraan telkkarin eteen. Ja niistä jo selvästi näkee milloin harmitus on kivutsa/väsymyksestä/nälästä/tylsyydestä.

Kahden lapsen jatkuva kuoroulina ei saa minua enää epätoivon partaalle. Se ei enää automaattisesti aiheuta minussa pakokauhua ja kuolemanpelkoa.
Mä pärjään. Nuo pärjää. Me pärjätään.
This too shall pass.

Akka epäkunnossa

Epäilen, että olen mennyt rikki. Tai vähintään joku osa aivoistani. En onnistu tekemään oikein mitään. Kaikki hyvät ideat ja suunnitelmat päättyvät toistuvasti kaaokseen.

Ennen pidin itseäni melko järjestelmällisenä ja taitavana multitäskääjänä. On siis vaikea hyväksyä, että yhtäkkiä olenkin melko kelvoton hutiloitsija. Asiat jäävät kesken, kun unohdan mitä olin tekemässä. Tiputtelen, rikon ja hukkaan tavaroita jatkuvasti. Ruokaa laittaessa, unohdan joukosta ainesosia ja poltan perunat pohjaan.

Asioiden, pientenkin, tekeminen nykyään kuluttaa aivan uudella tasolla. Mikään ei oikein onnistu tuosta vaan ohessa vaan kaikki vaatii ponnistelua ja ryhtymällä ryhtymistä. Päivän päätteeksi voi tuntua siltä kuin olisin tehnyt suuriakin urotekoja, mutta se uroteko on saattanut olla kaupassakäynti.

Tältäkö vanh(emm)uus tuntuu?

*

Kaksvuotisneuvola suoritettu. Edelleen tädille oli liian vaikea ymmärtää kalenteri-iän ja kehitysiän ero. Aika tyhjänpäiväistä oli tädin kanssa jutella, mutta saatiin sentään mitat päivitettyä.
11kg ja 83cm, 8,3kg ja 76cm.

Aa kuulemma piirtää 3-vuotiaan tasoisesti. Muuten kaikki oli ilmeisesti niin kuin kuuluukin.

Onko järkee vai ei?

Palataampa ajassa pari blogi tekstiä taakse päin. Siis siihen, jossa pyörittelin mielessäni lapsenhankinnan järjettömyyttä.

Ei ole nimittäin mitään järkeä siinä, että minulla on aivan valtava vauvakuume.

Joinain päivinä kaikki faktat ja olosuhteet sanovat, että pois moiset mielestä. Meillä ei seuraavalle/seuraaville riitä oikein mikään. Ei tila, ei aika, ei voimat eikä rahat. Nuo kaksi ensimmäistä imevät meidät kuiviin.
Sitten on vielä ura ja ylikansoittuminen.

Toisenlaisina päivinä mikään ei tunnu olevan lapsen/lasten hankinnalle este. Ei edes se toisten kaksosten mahdollisuus.
Onhan sitä muutkin. Kyllä ennen vanhaankin näihin neliöihin mahtui isompikin perhe. Ja riittää ne rahat muillakin. Samaan konkurssiin, mitä tässä nyt enää ois hävittävää.
Ja kun mä haluun!!

Toisina päivinä on varmaan nukuttu paremmat yöunet kuin joinain.
Kummatkohan päivät on niitä järkipäiviä?

Viime yönä näin unta, jossa olin raskaana. Olin hehkeä ja elinvoimainen, täynnä onnea. Uni oli todentuntuinen ja aamulla tuo hehku vain jatkui.
Tänään on koko päivän kutissut mahanpohjassa ja ollut ehdottomasti tuollainen toisenlainen päivä.

Kevätkiireiset

Kukkuu! Vieläkö joku muistaa meitä? Me blogistaniasta hetkeksi kadonneet jouduimme reaalimaailman pyörteisiin ja kiireisiin. Nytkin näpyttelen päivitystä puhelimella. Automaattikorjausvirhevaroitus!

Sairaudet on nujerrettu. Tai ainakin päällepäin näyttää siltä. Ensi viikolla on jälkitarkastus, saa nähdä mitä sanovat siellä.

Kävin matkalla. Lentokoneella lensin, yövyin hotellissa, kahvittelin kahviloissa ja ruokailin ravintoloissa. Shoppailinkin, epäminämäisen paljon. Ihana keväinen kaupunki sai minut hurmioonsa.
Vapauden tunne oli valloittava. Ei tarvinnut miettiä omaa nälkää ja vessahätää jonkun muun tarpeiden mukaiseen järjestykseen. Se oli reissussa, seuran lisäksi, parasta.

Kotona olivat selviytyneet hienosti. Kerran oli mies soittanut myrkytyskeskukseen, hätävarjelunliioitteluna. Pojat olivat murtautuneet keittiöön ja syöneet kahteen pekkaan koko askillisen Herra Hakkaraisen pastilleja.

Kevätkiireitä on ollut kaikenmoisia. Vappu, 2v. synttärit, kevätjuhlia, muiden synttäreitä ja jos sun mitä. Ja vielä jatkuu vaan. Lisää synttäreitä ja äitienpäivä ainakin vielä. Yhtä juhlaa ja hulabaloota koko elämä.

Kaiken tämän seurauksena poikien rytmit ovat aikalailla sekaisin. Aa tuntuu lopettaneen nukkumisen kokonaan. Bee saa kesken unien valtavia itkukohtauksia. Minun matkalla keräämät voimavarat on jo taas kulutettu ja mies kulkee silmät ristissä ties monettako viikkoa.

Aan kohdalla olemme miettineet voisiko kyse olla auringosta ja melatoniinista. Jos vielä jatkuu, niin kysyn ensi viikolla lääkäriltä.
Been painajaisiin tuskin löytyy lääkäriltä ratkaisua. Pitäisi varmaan taas holdailla intensiivisemmin.