Bee oli ollut kotona jo pari viikkoa. Olin osastolla sylittelemässä Aata. Hengitys oli taas hiukan kiivampaa kuin parhaina päivinä, mutta ei mitenkään hälyttävää. Tunsin kuinka poika töräytti vaippaan lastin. Ruoka-aika oli jo lähellä, joten nopstin poajn sänkyyn ja aloin vaihtamaan vaippaa. Stoomapussi oli täynnä vihreää liejua. Pyysin hoitajaa paikalle. Hoitaja pyysi lääkärin. Lääkäri pyysi näytteen. Siltä seisomalta pojalle pantiin antibiootit ja huone laitettiin eristyksiin.
Lähdin tilanteen rauhoituttua Been kanssa kotiin. Poika nukahti kotimatkalla niin, etten hennonnut siirtää tuvaistuimesta pois, vaan päätin antaa nukkua siinä ruoka-aikaan asti. Istuin nojatuolissa virkaten, ukkeli lattialla edessäni. Pieni inahdus miehestä kuului juuri siihen aikaan kun odotinkin. Laitoin virkkuutyöni pois. Kääntyessäni Beetä kohti, oli poika ehtinyt muuttua kasvoiltaan täysin siniseksi. Vartalo oli vääntynyt kaarelle. Ilme kasvoilla oli kuin valtavan itkukohtauksen aiheuttama irvistys. Itkukohtausta ei kuitenkaan ollut, pieni inahdus vain.
Riuhtaisin pojan irti istuimesta ja yritin saada taas hengittämään. Pikkuinen oli kuitenkin täysin krampissa eikä kyljelleen laittaminen, selän taputtelu, kasvojenpuhaltelu, eikä muutkaan keskolassa opitut neuvot auttaneet. Lopulta poika valahti harmaaksi ja löysäksi käsilleni. Juoksin ympäri asuntoa etsien puhelintani. Näppäillessäni puhelimeen 112 tajusin käsieni tärisevän niin, että kohta tipputtaisin lapsen lattialle. Laskin pojat maahan samalla hetkellä kun hälytyskekus vastasi puheluuni.
Kertoessani tilannetta, näin Been rintakehän nousevan. Hengityksiä tuli, mutta satunnaisesti. Yksi hengitys ja taas pitkä tauko. Toinen hengitys. Hälytyskeskus lähetti apua. Sain sulkea puheliman ja soitin miehelle, joka oli kodin läheillä ulkoilemassa. "Tule kotiin. Ambulanssi on tulossa. Bee ei hengitä." Kun laskin puhelimen, kuulin jo sireenien äänen. Lähdin juoksemaan poika käsilläni alakertaan, kun tajusin että kerrostalomme alaovet ovat jo lukossa. Portaissa tunsin kuinka pojan hengitys alkoi pikkuhiljaa palautua.
Ambulanssi oli pihalla nopeasti. Ennen kuin mies ehti juosten vähän matkan päästä paikalle, oli pihalla jo kolme yksikköä. Bee hengitteli, vaikkakin laiskasti. Suurin hätä oli kuitenkin jo ohi. Ambulanssimatka kuljettiin ilman pillejä ja valoja, happimaski koko ajan pojan kasvoilla. Välillä jouduin herättelemään pikkuista kun tunsin, että hengitys alkaa taas hidastua.
*
Perillä meitä vastassa oli tuttu lääkäri. Sama lääkäri oli ensimmäisestä päivästä alkaen hoitanut poikia keskolassa. Vasta tuolloin lääkärin huoneessa Bee alkoi ripuloida. Saman näköistä ja hajuista tavaraa kuin aiemmin päivällä veljellä. Niin kuljetettiin Bee veljen yläkertaan lasten teho-osastolle eristyksiin. Samat lääkitykset päälle, samat näytteet laboratorioon tutkittaviksi.
Yön mietin asiaa. Bee oli tehnyt aiemminkin vastaavanlaisia temppuja. Ilman suurempaa varoitusta vetänyt itsensä kaarelle ja lopettanut hengittämisen. Tähän asti olin kuitenkin saanut pikku kikoilla kohtaukset katkeamaan. Voisiko jo parin viikon ajan jatkuneet kohtaukset olla merkki jostain isommasta? Tuntui epätodennäköiseltä, että lapsi oireilisi alkavaa vatsatautia niin pitkään.
*
Aamuun mennessä lääkärit olivat vakuuttuneita siitä, että hengityskatkos johtui vain alkavasta vatsataudista. Bee siirrettäisiin teho-osastolta infektio-osastolle. Yritin selittää lääkärille yöllisiä mietteitäni. Lääkäri puhui apneasta. Toistin kertomani ja sanoin, ettei mielestäni kohtaus ollut apnea. Lääkäri toisti sanomansa ja puhui edelleen apneasta.
Muutaman tunnin päästä mieheni ryhtyi syöttämään Beetä. Kesken kaiken alkoi poika taas kramppaamaan. Painoin hädissäni hoitajan kutsunapulaa, mutta niin nopeasti meni pikkuinen niin huonon näköiseksi, että juoksin käytävään hakemaan apua. Paikalle tuli kaksi hoitajaa ja lääkäri. Yrityksistä huolimatta eivät hekään saaneet hengitystä alkamaan. Poika oli taas veltto ja harmaa. Lääkäri toisteli sykkeen kuitenkin tuntuvan. Kiireellä lähdimme kohti teho-osastoa. Hississä Bee aloitti jälleen hengittämään.
Tilanteen rauhoituttua keskustelin teo-osaston lääkärin kanssa. Selitin mitä oli tapahtunut. Lääkäri puhui taas apneasta, nyt syömiseen liittyvästä. Yritin selittää miten kohtaukset alkavat kaarelle vääntymisestä, eikä tietääkseni apneoihin liity kouristelu. Nyt tunnuin saaneen viestin perille. Lääkäri alkoi puhumaan affektikrampista. Tyypillisä kuulema tuon ikäiselle.
*
Ilta ehti pitkälle ennen kuin lähdimme miehen kanssa sairaalasta. Tärisin. Jalat pettivät alta. Parkkipaikalla maassa istuen yritin itkuni seasta saada miehelle sanotuksi, etten voisi mennä kotiin nukkumaan tyhjän pinnasängyn viereen. Mies epäili pystyisikö meistä kumpikaan ajamaan autoa. Soitimme ystäväpariskunnalle ja pääsimme heille yöksi.
*
Seuraavana päivänä saapuessamme sairaalaan tuntui kuin lääkärit olisivat unohtaneet täysin edellisen päivän keskustelumme. Teholta poika tahdottiin siirtää jälleen takaisin infektio-osastolle koska "apneat näyttäisivät loppuneen". Infektio-osasto kieltäytyi ottamasta poikaa vastaan, heillä kun kaikki potilaat ovat eristyksissä ilman monitorivalvontaa. Onneksi kieltäytyivät, sillä Bee sai vielä tuona päivänä uuden kohtauksen. Nyt kohtaus saatiin nopeasti katkeamaan happimaskin ollessa aivan käden ulottuvilla.
*
Viikko jatkui eteenpäin. Lääkärit puhuivat affektikrampeista ja apneasta. Minä yritin saada jonkun kuuntelemaan ja ymmärtämään pelkoani hengityskatkoja edeltävistä krampeista ja niiden yllättävyydestä. Kohtauksia kun ei edellä itku tai mikään muukaan säännönmukaisuus millä niitä voisi ennustaa. Tuntui kuin kukaan ei kuulisi puheitani. Tuntui kuin kävisin saman keskustelun uudestaan ja uudestaan. Lääkärit alkoivat puhua jo kotiutumisesta.Myönnytyksenä hysteriaamme, lääkäri määräsi aivosähkökäyrätutkimuksen unenaikaisten apneoiden selvittämiseksi.
Aloin olla epätoivoinen. Olimme miehen kanssa peloissamme. Emme voisi ottaa poikaa kotiin ennen kuin tietäisimme mistä on kyse ja mistä kohtaukset johtuvat. Poikaa ei muuten uskaltaisi jäättää hetkeksikään silmistään.
Aloin epäillä omaa mielenterveyttä. Olinko sittenkin pelokas aivan turhaan? Pitäisikö minun pystyä luottamaan lääkäreihin ja pelkoni johtuvat vain traumaattisista kokemuksista? Koska pojat olivat eristyksissä, oli meidänkin kulkua rajoitettu sairaalassa. En saanut käyttää keskolan vanhemmille tarkoitettua taukotilaa, enkä käydä muiden äitien kanssa yhdessä lypsyllä. Olin menettänyt tärkeän vertaistuen tukiverkon juuri silloin, kun sitä olisin eniten tarvinnut. Oliko pelkoni siis ylimitoittunut eristyksen aiheuttamasta ahdistuksesta? Otin yhteyttä aiemin meitä auttaneeseen psykologiin ja sovimme tapaamisen.
Tapaaminen oli antoisa. Psykologi oli ensimmäinen joka todella kuunteli meitä. Tapaamisen lopussa hän sanoi uskovansa meitä. Vaikka hän ei sinäänsä voikkaan sanoa juuta eikä jaata lääkäreiden pojalle antamiin diagnooseihin, hän voi sanoa varmuudella että meidän pelkomme on aiheellinen ja tosi. Hän pyysi lupaa saada liittää Been papereihin oman lausuntonsa, jossa puoltaisi sitä ettei Beetä kotiutettaisi ennen kuin meillä on varma tunne siitä, että pärjäämme kotona.
*
Seuraavana aamuna kun tutut lääkärit keskolassa Aan kierrolla kysyivät mitä Beelle sinne toiselle osastolle kuuluu, aloin hysteerisesti itkeä. Selitin millaisia pojan kohtaukset olivat, kuinka olin yrittänyt niitä lääkäreille selittää ja kuinka paljon pelkäsimme mieheni kanssa molemmat. Katsoi lääkäriä ja näin kuinka vihdoin joku kuunteli ja keskittyi siihen mitä kerroin. Tuo ihana lääkäri totesi, että hänkään ei usko että me turhasta hermostuisimme. Olihan hän seurannut meitä jo parin kuukauden ajan ja tunsi meidät.
Keskolan lääkäri otti asian hoitaakseen ja vihdoin joku todella mietti mistä voisi olla kyse. Tuon päivän aikana Beelle määrättiin liuta uusia tutkimuksia. Kyse voisi olla jostakin harmittomasta kuten refluksista tai jostain vakavammasta kuten epilepsiasta.
Viikon ajan Beetä tutkittiin ja tarkkailtiin. Uusia kohtauksia ei enää tullut ja kaikki tulokset tulivat negatiivisina takaisin. Lääkärit olivat tutkineet kaikki keksimänsä vaihtoehdot kramppien aiheuttajaksi. Lopulta aloimme itsekin luottaa siihen, että kohtaukset eivät ehkä enää uusisi. Kyse oli ollut todennäköisesti jostain tilapäisestä, mitä emme saisi koskaan selville.
Kun vihdoin aloimme mekin puhua kotiinlähtemisestä, kysyivät hoitajat ja lääkärit moneen kertaan olimmeko varmoja. Psykologin lausunto tuntui olevan tehokas. Meidän kanssa keskusteltiin pitkään erilaisita kotiutusvaihtoehdoista ja -mahdollisuuksista. Päätimme kotiutua kertarytinällä. Asumme lähellä sairaalaa ja tulisimme joka tapauksessa päivittäin Aan takia keskolaan.
*
Pojat olivat eristyksissä viikon. Vatsataudin aiheuttajaa ei saatu selville. Kohtauksia Bee ei saanut enää koskaan. Sairaalasta kotiutumisen jälkeen kävimme vielä muutamassa tutkimuksessa, mutta mitään syytä kohtauksille ei koskaan löytynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti