Eilen tuli lääkärin lausunto seurantapolikäynnistä. Molemmilla pojilla merkintä "kehitys ikäsasoista, osin jopa edellä". Oho. Siis Aallakin.
Eilen soitti fysioterapeutti. Pottaa ei saada kesäksi. Höh. Kesällä ois ollut ehdottomasti parasta aloittaa pottatreenit. Mies ois apuna ja pitkä pätkä aiotaan olla mökillä. Mikäs siellä on pihalla harjoitellessa.
Eilen vietiin pojat ensimmäiselle kulttuurikäynnilleen museoon/taidenäyttelyyn. Eivätpä nuo siitä varmaan paljoa tajunneet, mutta meille vanhemmille retki oli antoisa.
Eilen Aa kieltäytyi pitämästä päällään vaippaa. Tai vaatteita. Museoreissulle päälle oli laitettu haalarit joita ukko ei saa päältään pois. Niinpä poika keskittyi sukkien ja kenkien poistamiseen.
Eilen Aa todennäköisesti vilustutti itsensa uudelleen, kulkiessaan halki kaupungin paljasjaloin.
Eilen Aa kiipesi tuolille. Äidin pikku-apina.
Eilen Bee irrotti otteensa tuesta ja seisten ilman apua, nappasi lelun äidin käsistä. Ei edes kaatunut. Ja otti se sivuaskeleenkin taas ilman tukea, mutta sen poika on tehnyt aiemminkin.
Eilen käytiin pintaraapaisuna keskustelua miehen kanssa kesälomasuunnitelmista. Tajusin, että ollaan viimeaikoina keskusteltu liian vähän.
perjantai 15. kesäkuuta 2012
tiistai 12. kesäkuuta 2012
Positiivista seurantaa
Eilen oli taas se aika kuusta kun meidän pojat vaa´alle, pituusmittaan ja lääkäreiden sekä terapeuttien kriittisten silmien alle. Kehitysseurantapolikäynti oli tällä kertaa, ensimmäistä kertaa ikinä, positiivinen käynti. Ainoa negatiivinen huomaututs oli, että molemmilla pojilla on varvistustaipumusta, Beellä pahemmin. Muuten tuli kehuja kehujen perään.
Aan kasvukäyrät näytti hienoista kohoamista kohti oikeita käyriä. (Näitä kyllä on ollut ennenkin. Yleensä ne on tarkottanut että seuraavalla kerralla käyrä tekee tasaista viivaa oikeaan.) Ravintoterapeutilla ja puheterapeutilla ei ollut mitään motkotettavaa. Ei siis yhdenainoaa toivetta saada minkään vellin tai ruuan määriä isommiksi, ei ainuttakaan ravintolisiä lisättäviksi, ei edes rivienvälistä voinut tulkita meidän mokanneen jotain.
Molempien motorinen kehitys vastaa vähintäänkin ikätasoa. Sosiaalinen kehitys on ikätasoa edellä. Fysioterapiaa ei siis tarvetta jatkaa.
Fysioterapeutti lupasi etsiä Aalle sopivan potan.
Aan hengityksestä ei motkotettu, eikä striidorista. (Voinee tosin johtua tuosta flunssasta joka on päällänsä, mistä kukaan voi tietää mikä tuosta on muuten vaan ja mikä flunssan takia.)
Kaiken muun hyvän päälle saatiin vihdoin kuulla patologin lausunto istukasta. Eipä siitä paljoa selvinnyt. Mitään selkeää syytä sille miksi näin kävi, ei löytynyt. Aan napanuora oli vain 10cm pitkä. Alatiesynnytyksessä olisi todennäköisesti tullut ongelmia.
Istukasta löytyi verenpurkaumia ja hyytymiä, joiden syy jäi epäselväksi, eivätkä ne selitä tapahtunutta. Lisäksi jostain kohtaa istukkaa löytyi hieman normaalia isompi määrä tulehdussoluja. Niitä ei ollut riittävästi selittämään tapahtunutta.
Kysyin lääkäriltä tarkennusta tulehdussoluihin. Aivan akuutisti tulehdus ei moisesta pesäkkeestä olisi voinut levitä lapsiin. Kuitenkin jos raskaus olisi edennyt aivan laskettuun aikaan asti, tuo tulhedus olisi voinut lähteä leviämään ja kivuta napanuoria pitkin poikiin. Tulehdus olisi todennäköisesti aiheuttanut aivomuutoksia. Jos siis jotain positiivista tahtoo tässä nähdä, niin voi olla että ennenaikaisuus pelasti pojat aivovammalta.
Tylsää oli, että istukasta ei ollut otettu dna-näytteitä vaan patologi oli silmämääräisesti repaleisista kalvoista ounastellut, että pojat eivät olisi identtisiä. Tuo silmämääräisyys vaan ei tarkoita mitään.
Aan kasvukäyrät näytti hienoista kohoamista kohti oikeita käyriä. (Näitä kyllä on ollut ennenkin. Yleensä ne on tarkottanut että seuraavalla kerralla käyrä tekee tasaista viivaa oikeaan.) Ravintoterapeutilla ja puheterapeutilla ei ollut mitään motkotettavaa. Ei siis yhdenainoaa toivetta saada minkään vellin tai ruuan määriä isommiksi, ei ainuttakaan ravintolisiä lisättäviksi, ei edes rivienvälistä voinut tulkita meidän mokanneen jotain.
Molempien motorinen kehitys vastaa vähintäänkin ikätasoa. Sosiaalinen kehitys on ikätasoa edellä. Fysioterapiaa ei siis tarvetta jatkaa.
Fysioterapeutti lupasi etsiä Aalle sopivan potan.
Aan hengityksestä ei motkotettu, eikä striidorista. (Voinee tosin johtua tuosta flunssasta joka on päällänsä, mistä kukaan voi tietää mikä tuosta on muuten vaan ja mikä flunssan takia.)
Kaiken muun hyvän päälle saatiin vihdoin kuulla patologin lausunto istukasta. Eipä siitä paljoa selvinnyt. Mitään selkeää syytä sille miksi näin kävi, ei löytynyt. Aan napanuora oli vain 10cm pitkä. Alatiesynnytyksessä olisi todennäköisesti tullut ongelmia.
Istukasta löytyi verenpurkaumia ja hyytymiä, joiden syy jäi epäselväksi, eivätkä ne selitä tapahtunutta. Lisäksi jostain kohtaa istukkaa löytyi hieman normaalia isompi määrä tulehdussoluja. Niitä ei ollut riittävästi selittämään tapahtunutta.
Kysyin lääkäriltä tarkennusta tulehdussoluihin. Aivan akuutisti tulehdus ei moisesta pesäkkeestä olisi voinut levitä lapsiin. Kuitenkin jos raskaus olisi edennyt aivan laskettuun aikaan asti, tuo tulhedus olisi voinut lähteä leviämään ja kivuta napanuoria pitkin poikiin. Tulehdus olisi todennäköisesti aiheuttanut aivomuutoksia. Jos siis jotain positiivista tahtoo tässä nähdä, niin voi olla että ennenaikaisuus pelasti pojat aivovammalta.
Tylsää oli, että istukasta ei ollut otettu dna-näytteitä vaan patologi oli silmämääräisesti repaleisista kalvoista ounastellut, että pojat eivät olisi identtisiä. Tuo silmämääräisyys vaan ei tarkoita mitään.
perjantai 8. kesäkuuta 2012
Raportti
Voi, kuinka nautin tuosta ajasta, jonka vietin poissa kotoa! Hieman jopa hävettää kuinka paljon olostani nautin, sillä isovanhemmilla oli ollut täysi työ pysyä poikien perässä (mamma ei ollut ehtinyt pestä omia hampaitaan koko päivänä) ja molemmat pojat olivat sairastuneet poissa ollessani.
Ja mistä minä sitten nautin?
Metsästä. Meren tuoksusta. Ulkona olemisesta. Muiden lasten kaitsemisesta. Hyttysten syötävänä pusikossa kykkimisestä piiloleikin aikana. Risujen metsästämisestä lautanrakentamista varten. Lasten reimusta vierestäseuraten, kun testailtiin kuinka monta ihmistä lautta kannattaa ennen kuin uppoaa. (Yhdeksää. Aika hyvin risuista ja kevytpeitteestä kyhätyltä lautalta.) Nuotion tuijottelusta. Savun hajusta. Yhdessäolosta. Teltassa nukutusta yöstä. Lasten ja nuorten kanssa jutustelusta. Paljain jaloin rantahietikolla tepsuttelusta.
Yritin keplotella itseni takaisin leirille huomiseksi. Melkein onnistuinkin, kunnes viime yönä Aan hengitys heikkeni niin, että ei tuota uskalla kellekään ulkopuoliselle hoitoon jättää. Pitkästä aikaa miehen kanssa molemmat huolestuttiin niin, että soitettiin keskellä yötä päivystyspolille. Pitkästä aikaa pelotti ihan tosissaan ja akuutisti. Kaikenlaista kävi mielessä. Minä puin jo vaatteita päälle, valmiina lähtöön. Aa kuitenkin nukahti uudestaan ja nukahtaessa hengitys helpottui sen verran, että päätettiin nukkua kotona aamuun.
Aamulla pojan vointi oli paljon parempi. Soitin lääkärille ja kerroin tilanteen. Lääkäri antoi kotihoito-ohjeet ja asetti rajan milloin tulla näytille. Näytille lähdettiin lopulta niin, että lääkäri-rukka meidän takia teki kauniina kesäperjantaina ylitöitä. Hieman hävetti. Hävetystä helpotti, että käynti ei ollut turha. Saldona 2x kurkunpääntulehdus ja 3x tulehtunut korva, 2x ventolinea paineilmalla hengitettynä ja 2x antibioottikuuri. Kortisonilta onneksi vältyttiin.
Vähän joku alitajunnan toinen minäni yrittää sanoa, että tämä on rangaistus hulttioäidille poissaolosta. Vaan on vaikea potea syyllisyyttä, kun on vieläkin niin hurjan iloinen ja hyvillämielin ihanista leiripäivistä.
Ja mistä minä sitten nautin?
Metsästä. Meren tuoksusta. Ulkona olemisesta. Muiden lasten kaitsemisesta. Hyttysten syötävänä pusikossa kykkimisestä piiloleikin aikana. Risujen metsästämisestä lautanrakentamista varten. Lasten reimusta vierestäseuraten, kun testailtiin kuinka monta ihmistä lautta kannattaa ennen kuin uppoaa. (Yhdeksää. Aika hyvin risuista ja kevytpeitteestä kyhätyltä lautalta.) Nuotion tuijottelusta. Savun hajusta. Yhdessäolosta. Teltassa nukutusta yöstä. Lasten ja nuorten kanssa jutustelusta. Paljain jaloin rantahietikolla tepsuttelusta.
Yritin keplotella itseni takaisin leirille huomiseksi. Melkein onnistuinkin, kunnes viime yönä Aan hengitys heikkeni niin, että ei tuota uskalla kellekään ulkopuoliselle hoitoon jättää. Pitkästä aikaa miehen kanssa molemmat huolestuttiin niin, että soitettiin keskellä yötä päivystyspolille. Pitkästä aikaa pelotti ihan tosissaan ja akuutisti. Kaikenlaista kävi mielessä. Minä puin jo vaatteita päälle, valmiina lähtöön. Aa kuitenkin nukahti uudestaan ja nukahtaessa hengitys helpottui sen verran, että päätettiin nukkua kotona aamuun.
Aamulla pojan vointi oli paljon parempi. Soitin lääkärille ja kerroin tilanteen. Lääkäri antoi kotihoito-ohjeet ja asetti rajan milloin tulla näytille. Näytille lähdettiin lopulta niin, että lääkäri-rukka meidän takia teki kauniina kesäperjantaina ylitöitä. Hieman hävetti. Hävetystä helpotti, että käynti ei ollut turha. Saldona 2x kurkunpääntulehdus ja 3x tulehtunut korva, 2x ventolinea paineilmalla hengitettynä ja 2x antibioottikuuri. Kortisonilta onneksi vältyttiin.
Vähän joku alitajunnan toinen minäni yrittää sanoa, että tämä on rangaistus hulttioäidille poissaolosta. Vaan on vaikea potea syyllisyyttä, kun on vieläkin niin hurjan iloinen ja hyvillämielin ihanista leiripäivistä.
tiistai 5. kesäkuuta 2012
Tää lähtis
Tänään saapuu appivanhemmat. Tämä äiti ottaa ja jättää lapsensa muiden huoliksi huomisesta aamusta alkaen. Menen huolimaan harrastuksen pariin muiden lapsista yli yön kestävälle reissulle. Huomisen ja torstain pojat viettävät päivät isovanhempien kanssa miehen työpäivien ajan. Vähän jännittää kaikkien puolesta.
Oon vähän kahden vaiheilla onko kivaa lähteä vai ei. Harrastaminen on kivaa. Poikien jättäminen ei oo kivaa. On kivaa että saa nukkua rauhassa taas yhden yön. Ei oo kivaa miettiä saako isovanhemmat ja mies nukuttua Been yöhuudoilta. Poikia tulee ikävä. Valmiiksi katettuja ruokapöytiä odotan innolla. Ja sitä fiilistä mitä tuon harrastuksen parissa on. Ja niitä ihmisiä. Ja sitä, että pääsee meren rannalle, keskelle metsää.
Raporttia eri osapuolten selviytymisestä odotettavissa mahdollisesti loppu viikosta.
Oon vähän kahden vaiheilla onko kivaa lähteä vai ei. Harrastaminen on kivaa. Poikien jättäminen ei oo kivaa. On kivaa että saa nukkua rauhassa taas yhden yön. Ei oo kivaa miettiä saako isovanhemmat ja mies nukuttua Been yöhuudoilta. Poikia tulee ikävä. Valmiiksi katettuja ruokapöytiä odotan innolla. Ja sitä fiilistä mitä tuon harrastuksen parissa on. Ja niitä ihmisiä. Ja sitä, että pääsee meren rannalle, keskelle metsää.
Raporttia eri osapuolten selviytymisestä odotettavissa mahdollisesti loppu viikosta.
maanantai 4. kesäkuuta 2012
Maanantain nopeat
Beellä ei ole enää nuijaa kuin toisessa kädessä. Voi sitä riemua kun isoäiti toi perjantaina apteekista löytämät sormikkaat. Poika istui pitkän tovin isoäidin sylissä vilkuttelemassa. Heilutteli sormiaan, katseli kättään ja hymyili.
Ei enää montaa päivää, niin päästään vaihtamaan toisenkin käden nuija sormikkaaseen.
Mieletöntä vauhtia paranee noin pienen haavat.
*
Bee otti ensimmäisen askeleen. Se oli yksi yksittäinen sivuaskel, jonka jälkeen poika laskeutui (huom. ei kaatunut) konttaamaan. Äsken poika seisoi jo suhteellisen pitkän ajan ilman tukea. Kehitysikää on 10kk.
Aa tulee perässä, mutta ei paljoa. Tuolit ajaa taaperookärryn virkaa pojan viilettäessä ympäri olohuonetta.
*
Viime viikko ei ollut kovin kehuttava yöunien suhteen. En tiedä mitä on tapahtunut, mutta ennen niin rauhallisesti ja tasaisesti läpi yön nukkuneet ukkelit ovat aloittaneet jokaöiset huutokonsertit. Äänenantajana tahtipuikkoa heiluttaa Bee. Aa yleensä rauhoittuu nopeasti kunhan agitaattori poistetaan paikalta. Vuorollaan nukumme miehen kanssa vieraspedissä Bee kainalossa. Välillä on ollut vaikeaa saada pikkuista rauhoittumaan edes vierelle. Särkylääkkeet onneksi auttaa.
*
Jouduin eilen kuuntelemaan selontekoa riidasta, johon en ole ollut osallisena, mutta joka kaikilla mittapuilla kuuluu minulle. Pesin käteni hommasta vedoten rankkaan elämäntilanteeseen.
Kuinka kauan vielä keskosuus toimii verukkeena kaikkeen? Koska moista lasten tilanteen hyväksikäyttöä pitäisi alkaa hävetä?
*
Ei enää montaa päivää, niin päästään vaihtamaan toisenkin käden nuija sormikkaaseen.
Mieletöntä vauhtia paranee noin pienen haavat.
*
Bee otti ensimmäisen askeleen. Se oli yksi yksittäinen sivuaskel, jonka jälkeen poika laskeutui (huom. ei kaatunut) konttaamaan. Äsken poika seisoi jo suhteellisen pitkän ajan ilman tukea. Kehitysikää on 10kk.
Aa tulee perässä, mutta ei paljoa. Tuolit ajaa taaperookärryn virkaa pojan viilettäessä ympäri olohuonetta.
*
Viime viikko ei ollut kovin kehuttava yöunien suhteen. En tiedä mitä on tapahtunut, mutta ennen niin rauhallisesti ja tasaisesti läpi yön nukkuneet ukkelit ovat aloittaneet jokaöiset huutokonsertit. Äänenantajana tahtipuikkoa heiluttaa Bee. Aa yleensä rauhoittuu nopeasti kunhan agitaattori poistetaan paikalta. Vuorollaan nukumme miehen kanssa vieraspedissä Bee kainalossa. Välillä on ollut vaikeaa saada pikkuista rauhoittumaan edes vierelle. Särkylääkkeet onneksi auttaa.
*
Jouduin eilen kuuntelemaan selontekoa riidasta, johon en ole ollut osallisena, mutta joka kaikilla mittapuilla kuuluu minulle. Pesin käteni hommasta vedoten rankkaan elämäntilanteeseen.
Kuinka kauan vielä keskosuus toimii verukkeena kaikkeen? Koska moista lasten tilanteen hyväksikäyttöä pitäisi alkaa hävetä?
*
perjantai 1. kesäkuuta 2012
Tarinoita keskolasta: osa 7.
Löysin tekstejäni sairaala-ajalta. Kirjoitin pari ensimmäistä viikkoa päiväkirjaa, mutta hukkasin vihon ja muutenkin kirjoittaminen siinä vaiheessa tuntui liian raskaalta.
Tuntui kummaliselta lukea tekstejä näin vuosi kirjoittamisen jälkeen. En muista kirjoittaneeni näitä, mutta muistan hyvin nuo tunteet.
*
On niin paljon tunnetta, että sisälle ei mahdu. Sydän pakahtuu jo pelkästä onnesta ja rakkaudesta. Johonkin silti mahtuu isompi pelko kuin koskaan. Pelko noiden pienten elämien puolesta. Minä annoin pieneille elämän ja minun pitäisi tuota elämää suojella. Nyt sitä suojelee joku muu.
Surua ei vielä sisälleni mahdu. Se odottaa vuoroaan valppaana, täyttää jokaisen pilkottavan kolon.
*
Onneksi en joutnut tänne yksin. Yksin katoan pelkooni. Pelko kutistaa onnen ja antaa surulle tilaa. Toisen kanssa puheen voimalla saamme surun ja pelon kutistettua. Pidämme onnestamme kiinni halaamalla, rutistamalla toisiamme kaikella sillä voimalla mitä väsyneistä kehoitamme löydämme.
*
Muut tietävät miten täällä olla. Tietävät paikkansa. Kulkevat ovista ilman epäröintiä. Kävelevät käytävien läpi määrätietoisin askelin. Istuvat pientensä vieressä valmiina kaikkeen mitä edessä on.
Minä avaan oven anteeksi pyytäen, varmana siitä ettei nyt ole hyvä hetki. Käytävää etenen varoen, yrittäen muuttua näkymättömäksi. Omieni vieressä pelästyn jokaista ääntä, jokaista liikettä.
Hoitajien ilmeistä näen lempeää sääliä. Pelkään milloin heidän malttinsa päättyy ja lempeys muuttu ärsytykseksi. Hoitajien lauseista löydän rivien välistä lisää lauseita, ohjeita joita en ymmärrä. Tässä ollessani kuulen kehoituksen olla muaalla. Muualla samoja sanoja miettiessäni ne muuttuvat paheksuviksi lauseiksi, "Etkö välitä omistasi? Mitä sinä muualla pidät tärkeämpänä?".
*
Minä rakastan omiani. Pienten katsominen rauhoittaa ja hiljentää päässäni raivoavan myrskyn. Pienten koskeminen saa sisälläni virtaamaan. Mutta koskaan en saa tehdä omieni kanssa niin kuin pitäisi. En niin kuin tahdon ja tunnen, vaan sääntöjen mukaan. Hoitajien armosta saan katsoa, hoitajien laupeudesta saan koskea. Hoitajien silmien alla valvottuna jännitän teenkö kaiken oikein. Jos teen virheen, menetänkö oikeuden omiini?
Anteeksi omani, pienokaiseni. Antakaa anteeksi tärisevät käteni. Niistä ei teille valu sitä hellyttä jota pitäisi, jota te tietämättänne kaipaatte.
*
Tuntui kummaliselta lukea tekstejä näin vuosi kirjoittamisen jälkeen. En muista kirjoittaneeni näitä, mutta muistan hyvin nuo tunteet.
*
On niin paljon tunnetta, että sisälle ei mahdu. Sydän pakahtuu jo pelkästä onnesta ja rakkaudesta. Johonkin silti mahtuu isompi pelko kuin koskaan. Pelko noiden pienten elämien puolesta. Minä annoin pieneille elämän ja minun pitäisi tuota elämää suojella. Nyt sitä suojelee joku muu.
Surua ei vielä sisälleni mahdu. Se odottaa vuoroaan valppaana, täyttää jokaisen pilkottavan kolon.
*
Onneksi en joutnut tänne yksin. Yksin katoan pelkooni. Pelko kutistaa onnen ja antaa surulle tilaa. Toisen kanssa puheen voimalla saamme surun ja pelon kutistettua. Pidämme onnestamme kiinni halaamalla, rutistamalla toisiamme kaikella sillä voimalla mitä väsyneistä kehoitamme löydämme.
*
Muut tietävät miten täällä olla. Tietävät paikkansa. Kulkevat ovista ilman epäröintiä. Kävelevät käytävien läpi määrätietoisin askelin. Istuvat pientensä vieressä valmiina kaikkeen mitä edessä on.
Minä avaan oven anteeksi pyytäen, varmana siitä ettei nyt ole hyvä hetki. Käytävää etenen varoen, yrittäen muuttua näkymättömäksi. Omieni vieressä pelästyn jokaista ääntä, jokaista liikettä.
Hoitajien ilmeistä näen lempeää sääliä. Pelkään milloin heidän malttinsa päättyy ja lempeys muuttu ärsytykseksi. Hoitajien lauseista löydän rivien välistä lisää lauseita, ohjeita joita en ymmärrä. Tässä ollessani kuulen kehoituksen olla muaalla. Muualla samoja sanoja miettiessäni ne muuttuvat paheksuviksi lauseiksi, "Etkö välitä omistasi? Mitä sinä muualla pidät tärkeämpänä?".
*
Minä rakastan omiani. Pienten katsominen rauhoittaa ja hiljentää päässäni raivoavan myrskyn. Pienten koskeminen saa sisälläni virtaamaan. Mutta koskaan en saa tehdä omieni kanssa niin kuin pitäisi. En niin kuin tahdon ja tunnen, vaan sääntöjen mukaan. Hoitajien armosta saan katsoa, hoitajien laupeudesta saan koskea. Hoitajien silmien alla valvottuna jännitän teenkö kaiken oikein. Jos teen virheen, menetänkö oikeuden omiini?
Anteeksi omani, pienokaiseni. Antakaa anteeksi tärisevät käteni. Niistä ei teille valu sitä hellyttä jota pitäisi, jota te tietämättänne kaipaatte.
*
Tilaa:
Kommentit (Atom)