Sain vihdoin hankittua pojille lapsuudenmuistokirjat. Olen tuskaillut asiaa pitkään. Välillä jo luovutin ja päätin, että olkoon. Keskoselle ne monet saavat ikävän kaiun. Liian monessa keskitytään aivan liikaa odotukseen ja synnytykseen. Entä kun odotuksesta tai synnytyksestä ei ole oikein mitään kaunista kerrottavaa? Ja aivan liian monessa on aivan liian tarkat oletusarvot kehityksen kulusta. Pahimpana Kulta-aika lapsuuden, jossa on jokaisen taidon kohdalla merkitty, milloin taidon pitäisi olla hanskassa. Osaan vain kuitella kuinka karmivalta moista kirjaa tuntuisi cp-vammaisen äitinä täyttää..
Pojat saivat puolitoistavuotissyntymäpäivälahjaksi (mahtava sana! kuinkahan monta taivutuspäätettä tolle vielä sais, kun oikein yrittäis?) Oppi&ilon Summanmutikkasarjan Minun Kirjani. Kirja on mainio. Siinä on aukeama kasteelle/nimenannolle ja syntymälle sekä jokaiselle ikävuodelle 1-18v. Etuaukeamalla on sukupuu ja jokaisen vuoden kohdalla tasku, jonne saa talteen piirrustuksia ja muita tärkeitä papereita.
Ostaessani kirjoja, herkesin myyjälle vuodattamaan kuinka kauan olen etsinyt keskoselle ja sairaalassa alkuelämänsä viettäneelle sopivaa kirjaa. Myyjä kertoi, etten ole ainoa joka on kirjaa kehunnut. Kuulema joku oli kyseisen kirjan hankkinut adoptiolapselle, kirja kun on kierrekantinen ja ensimmäiset sivut voi repiä huomaamattomasti pois.
*
Kotiapu aloitti tänään. Nyt on sovittuna jo seuraavat kolme kertaa. Seuraava kerta on perjantaina, jolloin jätän pojat uuden tädin kanssa keskenään ja lähden humputtelemaan punttisalille.
*
Aan kanssa pohditaan holding-terapian aloittamista. Parin viikon päästä meille on miehen kanssa sovittu tapaaminen sairaalan lastenprykiatrisella osastolla, jossa asiaa käydään tarkemmin läpi. Minulle asia on jokseenkin tutuu työn kautta, miehelle ei.
Viime viikolla, isojen poikien sänkyyn siirryttäessä, Aa alkoi kaivata syliä. Syliin tulo on kuitenkin aina taistelu. Poika hakeutuu syliin itse, mutta alkaa huutaa ja tempomaan itseään. Kun otetta lujittaa, tempoilu pikku hiljaa loppuu, mutta huuto jää. Yleensä tilanne loppuu, kun pikkuinen nukahtaa. Tuntuu siis, että Aa itse kaipaa ja toivoo piukkaa syliä. Ei kai tuo niin kaukana siitä holdingista ole?
Tiedän, että kyseisellä terpaiamuodolla on vastustansa. Tiedän, olen nähnyt, että sillä voi olla myös huikeita tuloksia. Aata miettiessä, moinen terapia tuntuu juuri oikealta. Silti jokin saa minut asian suhteen varautuneeksi. Ouota, sillä periaatteessa olen hyvin holdin-myönteinen. En ole koskaan nähnyt hoidosta olevan haittaa. Varmasti, jos homma toteutetaan väärin, mutta niinhän se on kaiken kanssa. Siksi meille tapaaminen sairaalan holding-vastaavan kanssa on nyt sovittuna.
tiistai 13. marraskuuta 2012
Keskosuudesta
Maailman keskoslastenpäivää vietetään ensi lauantaina. Sen tiimoilta löysin muutaman videonpätkän, jotka saivat ainakin minut näkemään keskosuuden hieman uudella tavalla. Tässä niistä yksi.
En ole ennen tullut ajatelleeksi keskosuuden olevan yleisin vastasyntyneiden kuolinsyy maailmassa. En ole myöskään tullut jatelleeksi, että suuri osa ennenaikaisista synnytyksistä voitaisiin ehkäistä kunnollisella terveydenhuollolla ja valistuksella. Meille kenguruhoito on keskusteluissa periaatteellinen kysymys. Jossian muualla se on ainoa ja tehokkain hoitomuoto.
perjantai 9. marraskuuta 2012
Hemmoteltu ja tökitty
Pääsin eilen hemmoteltavaksi. Yllätys vapaailta ennakkojoululahjana.
Miehen saavuttua kotiin, Been kummitäti nappasi minut mukaansa ja vei liotettavaksi kylpylään. Lotraamisen jälkeen pääsin rentoutumaan aromahierontaan ja illan päätteeksi vielä syömään.
Tällä välin kotona mies oli laittanut hihat heilumaan, pessyt lattiat ja kaikkea. Avuksi ilmaantui Aan kummitäti miehineen. (Kuulostaa muuten siltä, kuin sillä ois montakin miestä. Hih. Ei sillä oo. Yks vaan.)
Oli ihanaa. En muista koska olisin ollut kylpylässä aikuisseurassa vapaa-ajalla. Aivan uudenlainen nautinto. Ei kaitsettavaa lasta, ei opastettavaa aikuista. Ihan vaan pidin huolen itsestäni ja omista haluistani.
Hieronta oli mahtava kokemus. En ole aiemmin käynyt muualla kuin urheiluhierojalla. Moinen runnominen on saanut minut inhoamaan hierontaa ja ajatuskin moisesta saa kavahtamaan. Vaan tämäpä olikin aivan eri maailmasta. Rentouttavaa, hellää, kaikinpuolin rentouttavaa. Melkein nukahdin.
Jotain sitä on elämässään tehnyt oikein, kun ympärillä on ihmisiä, jotka moista mulle järjestää. Oon ihan soikeena liikutuksesta!
*
Oikeassa sängyssä nukkuminen on pojilta lähtenyt käyntiin paremmin kuin olisin ikinä uskonut. Ensimmäisenä kahtenä yönä pistimme Been vielä pinnasäkyyn, mutta kolmannesta yöstä alkaen aloitettiin tositoimet. Aivan uskomatonta on, että viime yöhön saakka molemmat ovat nukkuneet puoli kahdeksaan tai kahdeksaan, heränneet ja ilman itkun itkua tai muuta mekkalaa, avanneet oven ja käpsötelleet iloisesti tarkistamaan mitä muualla kodissä tähän aikaan tapahtuu. Bee jopa tippui vuodevaatelaatikostaan yhtenä yönä, mutta nousi muina miehinä ja suoraan takaisin nukkumaan.
Viime yönä jouduin siirtymään poikien viereen nukkumaan. Kello taisi olla kuusi, kun kuulin epämääräisiä ääni. Löysin pojat kylpyhuoneesta. Passitin takaisin sänkyyn, sillä edellinen ilta oli pojillakin venähtänyt ja tavallisten 12h yöunien sijaan nyt oli nukuttu vasta max. 8h.
Loppu nukkuminen sujui melko levottomasti. Jatkuvasti jompikumpi pompsahti pysytyyn testatakseen minne nyt voisi sormeaan sovittaa: äidin nenään, silmään, varpaiden väliin, napaan...
No jos jotain hyötyä levottomista yöunista, niin päikkäreille nukahtivat molemmat aivan ennätysajassa.
Miehen saavuttua kotiin, Been kummitäti nappasi minut mukaansa ja vei liotettavaksi kylpylään. Lotraamisen jälkeen pääsin rentoutumaan aromahierontaan ja illan päätteeksi vielä syömään.
Tällä välin kotona mies oli laittanut hihat heilumaan, pessyt lattiat ja kaikkea. Avuksi ilmaantui Aan kummitäti miehineen. (Kuulostaa muuten siltä, kuin sillä ois montakin miestä. Hih. Ei sillä oo. Yks vaan.)
Oli ihanaa. En muista koska olisin ollut kylpylässä aikuisseurassa vapaa-ajalla. Aivan uudenlainen nautinto. Ei kaitsettavaa lasta, ei opastettavaa aikuista. Ihan vaan pidin huolen itsestäni ja omista haluistani.
Hieronta oli mahtava kokemus. En ole aiemmin käynyt muualla kuin urheiluhierojalla. Moinen runnominen on saanut minut inhoamaan hierontaa ja ajatuskin moisesta saa kavahtamaan. Vaan tämäpä olikin aivan eri maailmasta. Rentouttavaa, hellää, kaikinpuolin rentouttavaa. Melkein nukahdin.
Jotain sitä on elämässään tehnyt oikein, kun ympärillä on ihmisiä, jotka moista mulle järjestää. Oon ihan soikeena liikutuksesta!
*
Oikeassa sängyssä nukkuminen on pojilta lähtenyt käyntiin paremmin kuin olisin ikinä uskonut. Ensimmäisenä kahtenä yönä pistimme Been vielä pinnasäkyyn, mutta kolmannesta yöstä alkaen aloitettiin tositoimet. Aivan uskomatonta on, että viime yöhön saakka molemmat ovat nukkuneet puoli kahdeksaan tai kahdeksaan, heränneet ja ilman itkun itkua tai muuta mekkalaa, avanneet oven ja käpsötelleet iloisesti tarkistamaan mitä muualla kodissä tähän aikaan tapahtuu. Bee jopa tippui vuodevaatelaatikostaan yhtenä yönä, mutta nousi muina miehinä ja suoraan takaisin nukkumaan.
Viime yönä jouduin siirtymään poikien viereen nukkumaan. Kello taisi olla kuusi, kun kuulin epämääräisiä ääni. Löysin pojat kylpyhuoneesta. Passitin takaisin sänkyyn, sillä edellinen ilta oli pojillakin venähtänyt ja tavallisten 12h yöunien sijaan nyt oli nukuttu vasta max. 8h.
Loppu nukkuminen sujui melko levottomasti. Jatkuvasti jompikumpi pompsahti pysytyyn testatakseen minne nyt voisi sormeaan sovittaa: äidin nenään, silmään, varpaiden väliin, napaan...
No jos jotain hyötyä levottomista yöunista, niin päikkäreille nukahtivat molemmat aivan ennätysajassa.
torstai 8. marraskuuta 2012
Inlfuenssarokote, uhka vai mahdollisuus?
Olen viime päivät joka suunnalta kuunnellut (ja osallistunut) keskusteluja influenssarokotuksesta. Olen ymmälläni. Ystävieni kanssa, jokaisessa mahdollisessa verkostossani, niin netissä kuin oikeassakin maailmassa, pohtivat äidit päänsä puhki ottaako rokote vai ei. Minä en ollut edes ymmärtänyt kyseenalaistaa.
Minulle kyse on matematiikasta. Yksi viidestä alle kolmevuotiaasta sairastuu influenssaan vuosittain. Rokotetuista lapsista sairastuu 1-3 kymmenestä ja heillä oireet ovat rokottamattomia huomattavasti kevyemmät. (Faktoja täältä.)
Narkolepsian ja rokotteen yhteyttä ei aukottomasti ole todistettu, joskin melko selvältä näyttää että jokin yhteys niillä on. Rokote ilmeisesti myötävaikutti narkolepsian puhkeamiseen, jonkin tuntemattomaksi jääneen yhteistekijän kanssa. Rokotetuista lapsista kuitenkin vain pienen pieni osa sairastui narkolepsiaan. Toisinpäin: tuona Pandemrix vuonna narkolepsiaan sairastuneista lapsista vain 10% oli saanut kyseisen rokotteen. 90% uusista narkolepsiatapauksista puhkesi siis lapsille täysin ilman rokotteen vaikutusta. (Jos olisin keltaisen lehdistön toimittaja, saattaisin näillä prosenteilla voisi provokatiivisesti ilmaista asian niin, että rokote jopa suojaa lasta taudin puhkeamiselta. En ole, joten en ilmaise.) (Faktat täältä.)
Aan keuhkotilanne on edelleen huono ja lääkäreille täysi mysteeri. Selvää on kuitenkin se, että tuo alipainoinen bpd-lapsi olisi huomattavassa menehtymisriskissä, jos influenssan saisi. Ei nyt ehkä ole kyse mistään fifty-sixty todennäköisyydestä, mutta narkolepsiariskiin nähden merkittävästä kuitenkin. Tätä ajatellen, ei rokottamatta jättäminen tuntunut edes mahdollisuudelta.
(Sama lapsi sai aikanaan lääkettä, jolla oli 1/13 todennäköisyys puhkaista cp-vamma. Meiltä ei tuolloin mielipidettä kysytty, mutta jos olisi kysytty, niin lääke olisi kuitenkin annettu. Cp-vamma vs, kuollut, ei ollut kovin vaikea valinta.)
Toinen syy lasten rokottamiseen, on yhteisvastuu. Jos kaikki alle kouluikäiset lapset rokotettaisiin influenssaa vastaan, koko kausi-influenssa saataisiin todennäköisesti marginaaliseksi sairaudeksi. Eikö se olisi ihanaa? Eriyisen ihanaa se olisi jokaikiselle erityislapsen perheelle. Niille perheille, jotka linnoittautuvat jostakin perussairaudesta tai muuten huonosta immuniteettisuojasta kärsivän lapsen kanssa kotiin suurimmaksi osaksi vuodesta, siltikään pystymättä varmuudella suojaamaan lastaan. Olen ehkä nähnyt hieman liikaa, kokenut myös, mutta jos jättäisin lapseni rokottamatta, en pääsisi yli ajatuksesta, että minä olen osasyyllinen jokaiseen influenssan aiheuttamaan kuolemaan.
Yleisesti ottaen koen, että rokotteista vauhkoaminen Suomessa perustuu hyvin puutteellisiin faktoihin.Ymmärrän, että Yhdysvalloissa rokotusohjelmaa kritisoidaan. Siellä rokotuksia on mahdollista antaa lapselle yli 30 ja niiden yhteisvaikutuksella näyttäisi tutkimusten valossa olevan korrelaatio keskittymisvaikeuksiin tms. (Sori, tästä en faktalinkkiä löydä. Asiasta on ollut puhetta yliopistolla erityispedagogiikan luennoilla.) Kun jossain kohtaa Yhdysvalloissa yhteys tutkimuksessa ilmeni, nousi kohu. Kohu levisi yli maan rajojen ja rantautui meillekin. Joku luki jostain jotain, toinen jutteli kahvipöydässä eteenpäin ja kas, rikkinäinen puhelin oli keittänyt sopan.
Suomessa rokotuksia kuuluu kansalliseen ohjelmaan viisi, plus tuo influenssarokote. Jokainen rokote on tarkkaan harkittu ja perusteltu. Merkitys lapsikuolleisuuden vähentymiselle ja kansaterveydelle on kiistaton.
Onhan se hyvä, että asioita kyseenalaistetaan, purematta ei asioita turhaan kannata niellä. Se on tässä demokraattisessa tasavallassa (etu)oikeutemme. Silti. Elämme Suomessa kovin turvallisessa ja valvotussa ympäristössä, jossa valtio oikeasti haluaa kansalleen hyvää. Tuntuu oudolta, että iso osa ihmisistä tuntuu luottavan paremmin iltapäivälehtien toimittajiin, kuin valtion tutkijoihin ja virkamiehiin.
Ymmärrän hyvin, että terveen lapsen äiti pohtii influenssarokotetta. Varmasti moisessa onnen kultamaassa itsekin pohtisin asiaa aivan eri näkökannalta. Tuntuisi vaikealta tehdä itse se päätös altistaa lapsi moiselle tuntemattomalle uhalle. Toivoisin kuitenkin, että moisen koko kansan terveydelle merkittävän asian kohdalla ihmiset tukisivat enemmän faktoihin, tutkimuksiin ja numeroihin, kuin internetin kärkkäisiin mielipiteisiin ja mutuun.
Kas näin. Yksi kärkäs mielipide suollettu taas internetin syövereihin. Just nyt oon tosi iloinen mahdollisuudesta blogata anonyymit kommentit pois blogistani.
Minulle kyse on matematiikasta. Yksi viidestä alle kolmevuotiaasta sairastuu influenssaan vuosittain. Rokotetuista lapsista sairastuu 1-3 kymmenestä ja heillä oireet ovat rokottamattomia huomattavasti kevyemmät. (Faktoja täältä.)
Narkolepsian ja rokotteen yhteyttä ei aukottomasti ole todistettu, joskin melko selvältä näyttää että jokin yhteys niillä on. Rokote ilmeisesti myötävaikutti narkolepsian puhkeamiseen, jonkin tuntemattomaksi jääneen yhteistekijän kanssa. Rokotetuista lapsista kuitenkin vain pienen pieni osa sairastui narkolepsiaan. Toisinpäin: tuona Pandemrix vuonna narkolepsiaan sairastuneista lapsista vain 10% oli saanut kyseisen rokotteen. 90% uusista narkolepsiatapauksista puhkesi siis lapsille täysin ilman rokotteen vaikutusta. (Jos olisin keltaisen lehdistön toimittaja, saattaisin näillä prosenteilla voisi provokatiivisesti ilmaista asian niin, että rokote jopa suojaa lasta taudin puhkeamiselta. En ole, joten en ilmaise.) (Faktat täältä.)
Aan keuhkotilanne on edelleen huono ja lääkäreille täysi mysteeri. Selvää on kuitenkin se, että tuo alipainoinen bpd-lapsi olisi huomattavassa menehtymisriskissä, jos influenssan saisi. Ei nyt ehkä ole kyse mistään fifty-sixty todennäköisyydestä, mutta narkolepsiariskiin nähden merkittävästä kuitenkin. Tätä ajatellen, ei rokottamatta jättäminen tuntunut edes mahdollisuudelta.
(Sama lapsi sai aikanaan lääkettä, jolla oli 1/13 todennäköisyys puhkaista cp-vamma. Meiltä ei tuolloin mielipidettä kysytty, mutta jos olisi kysytty, niin lääke olisi kuitenkin annettu. Cp-vamma vs, kuollut, ei ollut kovin vaikea valinta.)
Toinen syy lasten rokottamiseen, on yhteisvastuu. Jos kaikki alle kouluikäiset lapset rokotettaisiin influenssaa vastaan, koko kausi-influenssa saataisiin todennäköisesti marginaaliseksi sairaudeksi. Eikö se olisi ihanaa? Eriyisen ihanaa se olisi jokaikiselle erityislapsen perheelle. Niille perheille, jotka linnoittautuvat jostakin perussairaudesta tai muuten huonosta immuniteettisuojasta kärsivän lapsen kanssa kotiin suurimmaksi osaksi vuodesta, siltikään pystymättä varmuudella suojaamaan lastaan. Olen ehkä nähnyt hieman liikaa, kokenut myös, mutta jos jättäisin lapseni rokottamatta, en pääsisi yli ajatuksesta, että minä olen osasyyllinen jokaiseen influenssan aiheuttamaan kuolemaan.
Yleisesti ottaen koen, että rokotteista vauhkoaminen Suomessa perustuu hyvin puutteellisiin faktoihin.Ymmärrän, että Yhdysvalloissa rokotusohjelmaa kritisoidaan. Siellä rokotuksia on mahdollista antaa lapselle yli 30 ja niiden yhteisvaikutuksella näyttäisi tutkimusten valossa olevan korrelaatio keskittymisvaikeuksiin tms. (Sori, tästä en faktalinkkiä löydä. Asiasta on ollut puhetta yliopistolla erityispedagogiikan luennoilla.) Kun jossain kohtaa Yhdysvalloissa yhteys tutkimuksessa ilmeni, nousi kohu. Kohu levisi yli maan rajojen ja rantautui meillekin. Joku luki jostain jotain, toinen jutteli kahvipöydässä eteenpäin ja kas, rikkinäinen puhelin oli keittänyt sopan.
Suomessa rokotuksia kuuluu kansalliseen ohjelmaan viisi, plus tuo influenssarokote. Jokainen rokote on tarkkaan harkittu ja perusteltu. Merkitys lapsikuolleisuuden vähentymiselle ja kansaterveydelle on kiistaton.
Onhan se hyvä, että asioita kyseenalaistetaan, purematta ei asioita turhaan kannata niellä. Se on tässä demokraattisessa tasavallassa (etu)oikeutemme. Silti. Elämme Suomessa kovin turvallisessa ja valvotussa ympäristössä, jossa valtio oikeasti haluaa kansalleen hyvää. Tuntuu oudolta, että iso osa ihmisistä tuntuu luottavan paremmin iltapäivälehtien toimittajiin, kuin valtion tutkijoihin ja virkamiehiin.
Ymmärrän hyvin, että terveen lapsen äiti pohtii influenssarokotetta. Varmasti moisessa onnen kultamaassa itsekin pohtisin asiaa aivan eri näkökannalta. Tuntuisi vaikealta tehdä itse se päätös altistaa lapsi moiselle tuntemattomalle uhalle. Toivoisin kuitenkin, että moisen koko kansan terveydelle merkittävän asian kohdalla ihmiset tukisivat enemmän faktoihin, tutkimuksiin ja numeroihin, kuin internetin kärkkäisiin mielipiteisiin ja mutuun.
Kas näin. Yksi kärkäs mielipide suollettu taas internetin syövereihin. Just nyt oon tosi iloinen mahdollisuudesta blogata anonyymit kommentit pois blogistani.
maanantai 5. marraskuuta 2012
Bye bye pinnasänky
Teen päivitystä kännykällä. En oikein hallitse tätä vielä, jotta pahoittelut mahdollisista häiriöistä.
Syy kännykkäpäivitykseen on, että kaikki konerauha on talostamme kaikonnut. Aa kiipesi eilen kaksi kertaa ulos pinnasängystään. Enää ei lapsia tuosta vaan laiteta nukkumaan. Nyt nukutetaan meilläkin. Eikä enää lukita poikia päikkäreille parvekkeelle matkapinnasänkyihin. Ei siis enää huutakoot-ja-meuhkatkoon-minä-juon-nyt-kahvini-ja-päivitän-blogini-taukoa.
Oikeastaan minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten täällä päikkärit nyt nukutaan, vai nukutaanko lainkaan.
*
Viikonlopun vietimme appivanhempien luona. Nukuin, söin ja saunoin. Lauantaina pyhäinpäivää tai halloweenia merkityksellisempänä vietimme poikien puolitoistavuotissynttäreitä.
Halloweenikauhua saatiin eilen. Anoppi meni kurkkaamaan miten poikien päiväunet sujuu. Tuli takaisin keittiöön ja hieman kummastellen totesi minu nukuttaneen Aan lattialle. Ei kyllä minä sen sänkyyn olin laittanut. Kuulema se lattialla nyt kuitenkin nukkuu. "Oletko varma, että se nukkuu?!"
Se että maahan mätkähtämisestä ei ollut aiheutunut itkua tai muuta metakkaa, sai päässäni nopeasti aikaan kauhun.
Ryntäsimme, minä, anoppi ja mies, tarkistamaan oliko käynnissä päikkärit vai ikiuni. Lapsi raukka ei voinut käsittää miksi hänen hyvät unet keskeytetään moisella kalabaliikilla.
*
Tänään saapuu vanhan kunnon kotiavun virkailija tekemään arviointikäynnin. Toivo meidän aikaisemman, kultaakin kultaisemman kotiaputädin paluusta on herännyt!
perjantai 2. marraskuuta 2012
Ammupäiväpalaveri
Aamupäivän olen istunut sohvalla sairaalan lastenpsykiatrisen perhetyöryhmän työntekijän kanssa. Tulivat juttelemaan minun ja Aan välisestä vuorovaikutuksesta, mutta siihen aiheeseen ei missään välissä ehditty. Sen sijaan puimme perheemme akuuttia tilannetta, jokaisen perheyksilön tämän hetkistä vointia ja minun jaksamistani.
Kerroin ongelmista neuvolan kanssa. Kerroin neuvolan kautta saadusta kotiavusta. Olisittepa nähneet kun naisen silmissä alkoi salamoida ja korvista nousta höyry. Peittelemättä ärtymystään hän kertoi olevansa lopen kyllästynyt moisiin kaupungin tarjoamiin "tukitoimiin", joiden ainoa tavoite on saada tilastot näyttämään hyviltä.
Pojat tekivät parhaansa todistaakseen tädille, että apu tulisi tarpeeseen. Kiipesivät pöydälle, avasivat kaapit ja repivät sisällön lattialle, kiusasivat kissaa, tappelivat autoista, juoksivat huoneesta toiseen, hajaantuivat terrorisoimaan yhtäaikaisesti eri kiellettyjä kohteita. Koko vajaan kahden tunnin aikana Bee ei pysähtynyt. Aa pysähtyi Been tönäistyä Aan tuolilta alas.
Sanoin, että voisimme ottaa loppu vuodeksi kotiapua, mutta sen jälkeen varmasti jo pärjäämme. Miehen vanhemmat ovat muuttamassa lähelle meitä ja kohta meillä on neljä eläkeläisisovanhempaa muutaman kilometrin säteellä.
Työntekijä oli eri mieltä: puolivuotta. Viikkokertojen määrää voidaan vähentää joulun jälkeen, mutta ei ole tarkoitus myöskään kuluttaa isovanhempien voimavaroja loppuun.
Nainen sanoi ottavansa yhteyttä myös neuvolaan. Osaksi toimiakseen hyvän tavan mukaan, osittain näpäyttääkseen hieman.
Vähän jännittää, miten meihin tästä eteenpäin siellä mahdetaan suhtautua..
*
Tänään lähdetään appivanhempien luokse viikonlopunviettoon. Suunnitelmissa nukkumista, syömistä ja saunomista. Näin.
Kerroin ongelmista neuvolan kanssa. Kerroin neuvolan kautta saadusta kotiavusta. Olisittepa nähneet kun naisen silmissä alkoi salamoida ja korvista nousta höyry. Peittelemättä ärtymystään hän kertoi olevansa lopen kyllästynyt moisiin kaupungin tarjoamiin "tukitoimiin", joiden ainoa tavoite on saada tilastot näyttämään hyviltä.
Pojat tekivät parhaansa todistaakseen tädille, että apu tulisi tarpeeseen. Kiipesivät pöydälle, avasivat kaapit ja repivät sisällön lattialle, kiusasivat kissaa, tappelivat autoista, juoksivat huoneesta toiseen, hajaantuivat terrorisoimaan yhtäaikaisesti eri kiellettyjä kohteita. Koko vajaan kahden tunnin aikana Bee ei pysähtynyt. Aa pysähtyi Been tönäistyä Aan tuolilta alas.
Sanoin, että voisimme ottaa loppu vuodeksi kotiapua, mutta sen jälkeen varmasti jo pärjäämme. Miehen vanhemmat ovat muuttamassa lähelle meitä ja kohta meillä on neljä eläkeläisisovanhempaa muutaman kilometrin säteellä.
Työntekijä oli eri mieltä: puolivuotta. Viikkokertojen määrää voidaan vähentää joulun jälkeen, mutta ei ole tarkoitus myöskään kuluttaa isovanhempien voimavaroja loppuun.
Nainen sanoi ottavansa yhteyttä myös neuvolaan. Osaksi toimiakseen hyvän tavan mukaan, osittain näpäyttääkseen hieman.
Vähän jännittää, miten meihin tästä eteenpäin siellä mahdetaan suhtautua..
*
Tänään lähdetään appivanhempien luokse viikonlopunviettoon. Suunnitelmissa nukkumista, syömistä ja saunomista. Näin.
torstai 1. marraskuuta 2012
Putkitettu
Putket on korvissa. Siis Beellä.
Kaikki meni hienosti. Poikanen osoitti hurjaa rohkeutta ja vankkumatonta luottamusta ympäröiviin aikuisiin.
Anestesiahoitajan kanssa pojan heräämistä odotellessa juteltiin, että meille on tainnut osua aivan mahtavia lääkäreitä ja hoitajia, kun poikien perusluottamus on säilynyt kaikesta huolimatta. Vasta kun oikeasti sattuu tai tehdään jotain epämiellyttävää, niin vastustetaan. Vastustetaan siis vain silloin, kun evolutiivisesti katsottuna pitääkin. Jos silloinkaan ei yrittäisi puolustautua, niin jo pitäisi olla huolissaan.
Hassua oli, saapuessamme leikkauosastolle meitä odotti läjä hymyileviä kasvoja. Onko tää se sama ihana pikku Bee? Aan veli, eikö vaan? Hei kattokaas, Bee, Aan veli tässä! Ilmeisesti veljekset ovat leikkausosastolla kehittäneet jonkinmoisen maineen, hyvässä ja pahassa.
Minäkin osoitin poikkeuksellista reippautta ja rohekutta, vaikka Been lailla en saanut siitä kunniakirjaa saati tarraa mukaani. Vain leikkaussaliin saapuessamme piti oikein keskittyä kyyneleiden pidättelemiseen. Sektio muistot meinasivat tulvahtaa väkisinkin pintaan.
Letkut ja mittarit eivät tuntuneetkaan niin pahalta kuin etukäteen pelkäsin. Sairaalan homssu-paita taasen oli vain söpön näköinen pienen ukon päällä.
*
Tänään oltiin Aan kanssa ravintoterapeutin ja puheterapeutin vastaanotolla. Bee oli mukana ja melkoinen kaaos jätettiin taaksemme. Onneksi terpaeutit ovat ymmärtäväisiä eikä niin kamalasti tarvinnut hävetä ja puolustella.
Vaikka kasvu on ollut edelleen nihkeää (eilen neuvolan puntari näytti 7,7kg), niin kuulema kaikki hyvin. Aa syö erittäin hyvin niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Kotikonstein ei kuulema paremmin enää voi toimia. Tai no, neuvoksi saatiin hommata jauhemaista energialisää ja mini max letkuruokaa välipalajuomaksi.
Puheterapeutti oli iloinen, että molemmat pojat syövät samaa karkeaa ruokaa kuin aikuisetkin, osaavat syödä itse, juoda itse mukista ja pillillä.
Kielenkehityksestäkin tuli vain kehuja. Ehkä Aalla hieman puheen viivettä, mutta kun kielellinen kapasitetti on muuten oiva, niin huoli pois. (Saman lausunnon olisin itsekin antanut.)
*
Tiedättekö ne ihmiset, joille tulee aina vain puhuttua niitä asioita mitä ne haluaa kuulla? Vaikka kuinka olisi jotain ihan muuta (totuus) tarkoitus sanoa, niin sitä tulee möläyttäneeksi suustaan aivan toisenlaista tekstiä? Niitä siis, joille kerta toisensa jälkeen sanoo vain kyllä tässä saa olla tosi tyytyväinen tilanteeseen, ottaen huomioon mitä kaikke olisi voinut olla sen sijaan, että sanoisi etkö sä tajua, että mä oon aivan puhki ja rikki ja tää ei vieläkään ole lähelläkään ohi ja vaikka meillä ei sitä cp-vammaa tai muuta tullutkaan, niin ei meillä silti ole nyt vain kaikki hyvin!
Tällä viikolla olen useamman moisen kanssa jutellut. Surullista kyllä, yksi näistä on meidän neuvolantäti. En siis saanut sanottua, että neuvolasta tarjottu kotiapu oli kelvotonta ja että kun en sitä ennaltaehkäisevää apua saanut silloin ajoissa kun pyysin, niin nyt olen sitten jo aivan loppu. Totesin vain, että joulukuun alussa toisetkin isovanhemmat muuttavat lähelle ja sen jälkeen saan varmasti apua useammin päiväaikaan.
Osittain palautteen jättämättömyyteen vaikutti myös se, että saapuessamme ilmeni heti, ettei neuvolantäti muistanut meitä lainkaan.
Neuvolan työntekijällä ei pitäisi olla niin montaa perhettä, etteikö pystyisi muistamaan jokaisen perheen edes suurinpiirtein. Tai sitten pitäisi olla edes älyä luntata papereista ennen tapaamista, että kuka olikaan tulossa. Ei vain voi kysyä siltä äidiltä, joka muutamaa viikkoa aiemmin on soittanut itkien kotiapua kysyäkseen, että eikös hän ollutkin jo päivähoidossa.
Turhauttavaa.
Täytyy toivoa, että parin viikon päästä tavattava neuvolalääkäri on enemmän kartalla.
Kaikki meni hienosti. Poikanen osoitti hurjaa rohkeutta ja vankkumatonta luottamusta ympäröiviin aikuisiin.
Anestesiahoitajan kanssa pojan heräämistä odotellessa juteltiin, että meille on tainnut osua aivan mahtavia lääkäreitä ja hoitajia, kun poikien perusluottamus on säilynyt kaikesta huolimatta. Vasta kun oikeasti sattuu tai tehdään jotain epämiellyttävää, niin vastustetaan. Vastustetaan siis vain silloin, kun evolutiivisesti katsottuna pitääkin. Jos silloinkaan ei yrittäisi puolustautua, niin jo pitäisi olla huolissaan.
Hassua oli, saapuessamme leikkauosastolle meitä odotti läjä hymyileviä kasvoja. Onko tää se sama ihana pikku Bee? Aan veli, eikö vaan? Hei kattokaas, Bee, Aan veli tässä! Ilmeisesti veljekset ovat leikkausosastolla kehittäneet jonkinmoisen maineen, hyvässä ja pahassa.
Minäkin osoitin poikkeuksellista reippautta ja rohekutta, vaikka Been lailla en saanut siitä kunniakirjaa saati tarraa mukaani. Vain leikkaussaliin saapuessamme piti oikein keskittyä kyyneleiden pidättelemiseen. Sektio muistot meinasivat tulvahtaa väkisinkin pintaan.
Letkut ja mittarit eivät tuntuneetkaan niin pahalta kuin etukäteen pelkäsin. Sairaalan homssu-paita taasen oli vain söpön näköinen pienen ukon päällä.
*
Tänään oltiin Aan kanssa ravintoterapeutin ja puheterapeutin vastaanotolla. Bee oli mukana ja melkoinen kaaos jätettiin taaksemme. Onneksi terpaeutit ovat ymmärtäväisiä eikä niin kamalasti tarvinnut hävetä ja puolustella.
Vaikka kasvu on ollut edelleen nihkeää (eilen neuvolan puntari näytti 7,7kg), niin kuulema kaikki hyvin. Aa syö erittäin hyvin niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Kotikonstein ei kuulema paremmin enää voi toimia. Tai no, neuvoksi saatiin hommata jauhemaista energialisää ja mini max letkuruokaa välipalajuomaksi.
Puheterapeutti oli iloinen, että molemmat pojat syövät samaa karkeaa ruokaa kuin aikuisetkin, osaavat syödä itse, juoda itse mukista ja pillillä.
Kielenkehityksestäkin tuli vain kehuja. Ehkä Aalla hieman puheen viivettä, mutta kun kielellinen kapasitetti on muuten oiva, niin huoli pois. (Saman lausunnon olisin itsekin antanut.)
*
Tiedättekö ne ihmiset, joille tulee aina vain puhuttua niitä asioita mitä ne haluaa kuulla? Vaikka kuinka olisi jotain ihan muuta (totuus) tarkoitus sanoa, niin sitä tulee möläyttäneeksi suustaan aivan toisenlaista tekstiä? Niitä siis, joille kerta toisensa jälkeen sanoo vain kyllä tässä saa olla tosi tyytyväinen tilanteeseen, ottaen huomioon mitä kaikke olisi voinut olla sen sijaan, että sanoisi etkö sä tajua, että mä oon aivan puhki ja rikki ja tää ei vieläkään ole lähelläkään ohi ja vaikka meillä ei sitä cp-vammaa tai muuta tullutkaan, niin ei meillä silti ole nyt vain kaikki hyvin!
Tällä viikolla olen useamman moisen kanssa jutellut. Surullista kyllä, yksi näistä on meidän neuvolantäti. En siis saanut sanottua, että neuvolasta tarjottu kotiapu oli kelvotonta ja että kun en sitä ennaltaehkäisevää apua saanut silloin ajoissa kun pyysin, niin nyt olen sitten jo aivan loppu. Totesin vain, että joulukuun alussa toisetkin isovanhemmat muuttavat lähelle ja sen jälkeen saan varmasti apua useammin päiväaikaan.
Osittain palautteen jättämättömyyteen vaikutti myös se, että saapuessamme ilmeni heti, ettei neuvolantäti muistanut meitä lainkaan.
Neuvolan työntekijällä ei pitäisi olla niin montaa perhettä, etteikö pystyisi muistamaan jokaisen perheen edes suurinpiirtein. Tai sitten pitäisi olla edes älyä luntata papereista ennen tapaamista, että kuka olikaan tulossa. Ei vain voi kysyä siltä äidiltä, joka muutamaa viikkoa aiemmin on soittanut itkien kotiapua kysyäkseen, että eikös hän ollutkin jo päivähoidossa.
Turhauttavaa.
Täytyy toivoa, että parin viikon päästä tavattava neuvolalääkäri on enemmän kartalla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)