*huokaus*

*huokaus*
Maanantai. Uusi viikko tuli, vaikka edellinen tuntui loputtomalta. Niin läkähdyttävän raskas oli viime viikko, että en oikein tiedä millä voimilla tähän uuteen ponnistaisi.

Viime viikolla:

•  Bee joi punaviinistä ja käsitiskiaineesta tehdyn kärpäsansan
• Aa panikoitui vauvauinnissa
• Bee yritti syödä tuntemattomia sieniä ja marjoja
• Bee karkasi leikkipihalta
• Bee valvotti kaksi yötä
• Aa jätti yhden kokonaisen päivän päiväunet välistä
• Bee söi tupakantumpin
• Been silmä mustui (taas)
• Mies oli koko viikonlopun poissa
• Bee hävisi parkkipaikalla 

 Odotan tätä viikkoa pelonsekaisin tuntein. Onko joka-toinen-yö-äiti-nukkuu-lasten-huoneen-lattialla -traditio tullut jäädäkseen? Onko Been nenänvuotaminen oikeasti alkava flunssa vai rokotuksen jälkimaininkeja? Sairastuuko molemmat lapset? Toteutuuko poikien pe-la yökylä? Jaksanko/ehdinkö tällä vikkolla päivittämään tätä tai muita blogeja? Jaksanko/ehdinkö tällä viikolla lenkille/punttikselle? Joko tällä viikolla meillä vaikka imuroitaisiin kuukauden tauon jälkeen? Vieläkö itsehillintää riittää, vai joko tällä viikolla äiti sortuu syömään sen kaapissa lymyävän suklaalevyn? Joko tällä viikolla päästään vatsahuuhteluun?

Blogi äidit ruokkii

Sekä Lilli että Tiuhti haastoivat blogeissaan kaikki lukijansa Blogi äidit ruokkii -keräykseen. Operaatio nälkäpäivä starttaa virallisesti vasta tänään ja jo nyt blogiäideillä on reilusti yli tavoitteen tuo lahjoitussumma. Hienoa, eikö vaan?

Lahjoittaisitko sinäkin?



1. Lahjoita
Tee omavalintainen lahjoituksesi Blogiäidit ruokkii -keräyslippaaseen täältä.Virtuaalinen keräyslipas on SPR:n palvelu, jonka kautta lahjoitukset menevät turvallisesti suoraan SPR:n tilille. Tavoitteenamme on kerätä yhteensä 500€ lahjoitus Nälkäpäiväkeräykseen.

2. Haasta
Kerro Blogiäidit ruokkii -haasteesta blogissasi ja haasta mukaan 3-5 äitibloggaajaa. Linkitä haasteeseen nämä ohjeet ja www-osoite virtuaalisen keräyslippaan sivuille. Jos blogillasi on Facebook-sivut, voit kertoa haasteesta myös siellä.

Blogiäidit ruokkii -keräyksen takaa löytyy kaksi äitibloggaria, Kepulaisen äiti Äidinmaitoa -blogista ja Suski Piiri pieni pyörii -blogista. Heiltä saat tarvittaessa lisätietoa keräyksestä. Blogeissa raportoidaan myös keräyksen etenemisestä.



Haastan kaikki ne lukijoihini kuuluvat blogiäidit, jotka eivät vielä ole lahjoittaneet, lahjoittamaan nyt! Saataisiinko kasaan niin paljon, että tavoite tulisi tuplattua? Paljon ei enää puutu!

Kehitysraportti yömyssyllä

Aa kävelee. Pienen pieninä erinä, mutta kävelee. Nousee tuetta seisomaan ja lähtee etenemään. Niin hallittua on tuo sen kulkeminen, aivan varo-varovainen joka askel. Aivan muuta kuin veljen päätön laukka-askeltaminen.

Bee ui. Uimarenkaalla tai käsikellukkeilla poika pysyy pinnalla ilman apua. Vieläkin tuntuu hurjalta päästää irti, mutta pakko se on uskoa, että kyllä se osaa. Välillä tosin hiukan innostuu tai katsoo taakseen ja silloin on hyvä että äitiä/isää jännittää vielä niin paljon, ettei kovin kauas uimarista uskalla.

Aa osaa jo ties kuinka ja monta viittomaa: syödä, lamppu, maito, ulos, kengät, Herra Hakkarais -pastilli. Lisäksi on tullut uusia käsitteitä, kuten "kakka pois". Tuon sanaparin kuullessaan poika lähtee taapertamaan kohti kylpyhuonetta. Ei tässä kauaa mennyt siitä kun aloitin viittomien aktiivisen käytön. Onneksi aloitin. (Kiitos rohkaisusta!)

Bee aloitti eilen syömään itse. Otti lusikan ja lautasen ja söi. Ei olla enempiä harjoiteltu lusikan käyttöä, vaan jos pojat ovat syöneet itse, niin se on ollut selvästi sormiruokaa. Miten voikin osata kertalaakista noin hienosti? Parasta tässä on, että syöminen alkoi taas aivan eritavalla kiinostaa, eikä tuolissa tarvitse hyppiä ja riekkua ollenkaan niin paljon kuin tähän asti.

*

Bee tempaisi eilen yömyssyksi huonekärpäsansan. Mukissa oli punaviiniä, tiskiainetta, sokeria ja niitä kärpäsiä. Poika löysi mukin ikkunalaudalta, otti ja joi. Onneksi vain hiukan liian myöhään käännyin katsomaan, eikä Bee aivan valtavan paljoa ehtinyt juomaan.

Soitin myrkytystietokeskukseen. Palvelu oli tällä kertaa melko kehnoa. Selväksi kävi, että kyseinen tiskiaine ei ole vaarallista. (Sen oikeastaan tiesinkin, kun olen juuri näitä hetkiä varten ostanut kotiimme vain myrkyttömiä pesuaineita.) Tiskiaineesta aiheutuu korkeintaan limakalvoärsytystä. Punaviini sen sijaan jäi mysteeriksi. Viini oli seissyt mukissa jo kolmepäivää. Tällä välillä alkoholia on todennäköisesti jo melko paljon haihtunut. Tätä ei kuitenkaan pystytty laskuissa ottamaan huomioon. Lisäksi puhelimessa ollut nainen puhui jatkuvasti, että tuon kokoiselle lapselle 4dl on raja milloin lähteä lääkäriin. Kysyin, tarkottaako hän mahdollisesti 40ml. Kuulema tarkoittaa. Kuitenkin aivan läpi puhelun, nainen puhui neljästä desistä. 

Kysyin vielä mitä merkkejä lapsesta pitää tarkkailla. Ensimmäisenä oli väsymys ja tajunnan taso. Totesin, että on nukkumaanmeno aika, että jos lapsi on väsynyt, niin se ei kerro meille mitään. Seuraava oli pahoinvointi. Sen varmasti huomaisin. Kolmas oli sekavuus. Naurahdin puhelimeen ja totesin, että tuo lapsi on aina sekava. Toisessa päässä olevaa naista ei naurattanut. Pahoittelin ja totesin ettei tämä tietenkään ole naurun asia ja varmasti tunnistaisin omasta lapsestani milloin sekavuus on epätavallista. Hävetti...

Puhelun jälkeen testasin desimitalla mukin tilavuuden ja sen kuinka paljon mukissa oli jäljellä, kuinka paljon lattialla ja kuinka paljon siis Bee oli korkeintaan voinut juoda. Laskelmieni mukaan max. 25ml. Oli raja 4dl tai 40ml, alle lääkäriinlähtörajan oltiin varmasti. Parin tunnin ajan pidin poikaa hieman tarkemmin silmällä, kävin nukahtamisen jälkeen tarkkailemassa hengitystä. Ihan  kunnossa tuntui pieni mies olevan.

*

Alan pelätä, että siaraskertomuksen sijaan tästä blogista alkaa muodostua tapaturmablogi.

Kerho

Eilen alkoi seurakunnan perhekerho.

Saavuimme paikalle soveliaasti hyvissä ajoin. Kaikki muut eivät, joten jouduimme odottelemaan. Meidän ukkeleille moinen ei sopinut ollenkaan. Molemmat säntäilivät eri suuntiin, eri lasten kimppuun riistämään virsikirjoja käsistä tai tossuja jalasta. Yritin epätoivoisesti haalia poikia viereeni istumaan ja odottelemaan, mutta turhaan. Muut äidit ja perhepäivähoitajat katselivat osa huvittuneesti, osa kauhistuneesti.
 
Alun hartauden ja muskarihetken jälkeen oli hiestä märkä ja hengästynyt. Mielessä kävi, että tää ei tainnut olla meitä varten ja uudestaan ei tulla. Vaikka pojat kyllä pitivät laululeikeistä. Bee tykkäsi myös hartaushetkestä, johon lapset saivat osallistua huutamalla vähän väliä jee. Olisikohan moinen äidin hikoilun arvoista? Voiko perhekerhon merkitä urheilusuoritukseksi heijaheijaan?

Ohjatun osuuden jälkeen porukka hajaantui. Yläkerrassa askarreltiin, salissa leikittiin ja viereisessä huoneessa kahviteltiin. Me jäimme saliin. Alkuun tilanne näytti sujuvan hyvin, kunnes Aa riisti joltain muulta lapselta lelun. Seuraavassa hetkessä Bee oli ehtinyt viereiseen huoneeseen tavoittelemaan jonkun äidin kahvikuppia. Ei aikaakakaan kun tajusin Aan olevan portaissa matkalla yläkertaan.
Aina kun yhden sain kiinni ja takaisin lelujen luokse, toinen oli pahoilla teillä. Säntäilin ympäriinsä epätoivoisena, miettien kuinka kovasti olinkaan toivonut saavani kerhossa juoda kupin kahvia aikuisessa seurassa.

Jossain kohtaa onnistuin hetkeksi saamaan molemmat pojat keskittymään leluihin, niin että pystyin nykäsemään kerhon vetäjää hihasta. Tiedustelin millainen polittiikka kerhossa on ollut flunssien ja nuhanenien suhteen. Kuulema asia ei ole koskaan ennen tullut kerhossa esille. Lyhyen keskustelun tuloksena oli, että kerhoon hankitaan käsidesiä välipalalinjaston alkuun. Tähän on kai tyydyttävä.

Muistatteko vielä suunnitelmani? Se eteni. Jossain vaiheessa nimittäin viereeni istahti äiti, joka aloitti keskustelun kysymällä, kuinka paljon etukäteen pojat ovat syntyneet. Ilmeni, että tuolla äidillä on myös keskoskaksospojat (jo tarhaikäiset). Hieman isommat syntyessään ja hieman isommilla viikoilla kuin meidän, mutta ei paljoa. Emme ehtineet paljoakaan keskustella kun jomman kumman pojat vaativat taas huomiota.

Hetkeä myöhemmin äiti ilmestyi taas viereeni ja kysyi "miten sä jakselet?". Voi kuinka hyvältä tuntuikaan löytää tuollainen ihminen. Luottamus välillemme syntyi hetkessä ja keskustelimme pitkään. Ilman sen kummempia pitempiä tutustumisia tuo ihana ihminen kutsui meidät kylään, jos vaan yhtään tuntuu siltä että juttuseura ja vertaistuki tuntuisi tarpeellisilta.

Löytyipä kerhon vetäjistäkin vielä yksi, jolla on kotona kaksospojat. Tuo täti tajuttuaan että minulla on kaksoset, oli apunani loppu ajan niin paljon kuin vain suinkin ehti. Piti toista silmällä kun säntäsin toisen perään. Piti vuorollaan toista kun puin toista. Toivotti seuraavalla kerralla mukaan ja lupasi auttaa silloinkin.

Kelvoton

Tänään on ollut taas sellainen päivä, että meidän poikia vahtimaan olisi tarvittu kokonainen armeija. Armeijaa kun ei ollut saatavilla oli tyydyttävä yhteen yönsä valvoneeseen äitiin. Suoritus ei ole ollut olympiatasoa.

Kaksi ja puoli viikkoa + yksi kaaottistakin kaaottisempi päivä riitti siihen, että nöyränä soitin neuvolaan ja vonkasin taas kotiapua.
Ei tästä mitään tule.

Olkoonkin, että kesän jäljiltä olen aivan eri ihminen kuin keväällä. Jaksan tehdä ruokaa ja ulkoilla, pestä pyykit, hoitaa kauppareissut ja kaiken mahdollisen byrokratian. Siivotakin jaksaisin, jos päivän tunnit siihen riittäisivät ja jos pojat eivät alkaisi itkeä lohduttomasti imurin käynnistyessä.
Nyt ei olekaan kyse niin fyysisestä jaksamisesta.

Raskaaksi käy se, että tunne riittämättömyydestä kasvaa. Tuo kaikki kun pitäisi hoitaa kahden maailmatutkijan kasvattamisen ohessa. Raskaaksi käy se, että vähintään kerran päivässä meillä joku tippuu syöttötuolista tai pöydältä tai liukumäestä tai puree kissaa tai... Alkaa olla vaikeaa vakuutella itselleen, että tämä on ymmärrettävää kun otetaan huomioon, että niitä on kaksi ja että ne molemmat ovat luonteeltaan kovin meneviä. Alkaa hävettää kertoa miehelle ja muille päivittäisistä tapaturmista.

Miten ihmeessä muut monikkoäidit selviävät tästä vaiheesta? Tai kuka tahansa äiti, jolla on enemmän kuin yksi lapsi kotona? Miksi meidän pojat muka kompuroivat ja tippuvat ja lyövät päänsä niin hirveästi paljon useammin kuin muiden lapset? Onko niillä muilla muka aikaa olla koko ajan vieressä turvaamassa? Missä välissä ne tekee sitten sen kaiken muun?
Mielessäni pyörii kaikki ne tarinat joita muut äidit ovat kertoneet lapsiensa kolhuista. Tuntuu utopistiselta, että joillekin kuhmu tai mustelma silmässä on kertomisen arvoinen yksittäinen tapaus.

Alan epäillä olevani vain kelvoton ja laiskaakin laiskempi äiti. Että vain piiloudun kaksosuuden taakse huonouttani. Pelkään, että neuvolasta lähetetään meille kohta tarkkailuryhmä varmistamaan minulla olevan Munchausenin syndrooma.


*


p.s. Ennen kuin kukaan kommentoi, että onko minun sitten pakko tehdä tuo kaikki muukin, niin vastaan jo: ON. 
Tuo kaikki muu saa minun mieleni pysymään virkeämpänä. Tuo kaikki muu on minulle terapiaa ja auttaa uskomaan siihen, että me ollaan ihan tavallinen perhe ja eletään tavallista elämää. Se saa minut keskittymään johonkin muuhun kuin niihin vielä keskeneräisiin keskosasioihin. 

p.p.s. Taitaa olla ensimmäinen kerta kun jännitän aivan tosissaan kirjoituksen julkaisua. Entä jos epäilyni ja pelkoni osuvatkin oikeaan?

Mökillä

Viikonloppu vierähti meren rannalla mökillä. Mietin siellä puuhastellessani hyväntuulisena, että joskos sittenkin sisälläni on maalaissielu. Miten voi saada tuulen humina ja aaltojen loiske ihmisen niin onnelliseksi? Tai puolukkametsä?
Illalla istuin yksin hiljaisessa saunassa ja huomasin hymyileväni. En millekään erityiselle vaan sille hyvälle ololle joka valtasi kaiken ruumiini ja sieluni.

Salaa haaveilen joskus vielä hankkivani talon meren rannalta. Tiedän että olen liian kaupunkilainen muuttamaan kokonaan maalle, mutta jos sellaisen sulopisen mökin löytäisi, mitä voisi pitää kakkosasuntona. Riittävän lyhyen matkan päässä kaupungista, että välillä voisi sieltäkin käydä töissä. Ja sitten joskus kun saan tutkijan urani käyntiin, voisin merta katsellen kirjoittaa väitöskirjaani.

Lotto on vetämässä. Erityispedagogiikan perusopinnot lopputenttiä vaja valmiit. Suunnitelman toteuttamiseen olen varannut 20 vuotta.

*

Ei taaskaan selvitty mökiltä haavereitta. Aa sai suuhunsa neljä ammottavaa haavaa. Taas pitäisi tilata Horatio paikalle selvittämään, mitä oikein tapahtui, meidän taidot eivät riittäneet. Haavat vihjaavat siihen, että suuhun on työnnetty jotain nelikulmaista. Sellaista ei paikalta löytynyt. Vaikea on myöskään tietää oliko suuhun sen jonkin tunkenut Aa vai Bee. Kumpikaan ei suostu kuulusteluissa kertomaan mitään tapahtuneesta.

Tällä kertaa selvittiin ilman päivystysreissua. Raukka pikkuinen ei eilen saanut syötyä mitään muuta kuin hiukan jäätelöä. Hetken pelkäsin, että jos paraneminen kestää kovin kauan, päästään hakemaan taas nenämahaletku. Onneksi lasten paranemistahti on huikea ja aamulla vispipuuro meni jo helposti.

Väsynyt äiti -simulaatio

Kokeilin eilen miltä tuntui olla minä koko viime syksyn ja kevään. Simulaatio saatiin aikaiseksi lyhentämällä 3h yöunista ja rientämällä heti aamutuimaan puuduttavan pitkälle näköpolikäynnille. Tuloksena kiukkuinen, lyhytpinnainen äiti, joka haluaisi vaan maata sohvalla, syödä kaikki herkut kaapista ja kaupasta, röhnöttää ja antaa piut paut ulkoilulle.

Ei ollut kivaa olla väsynyt äiti. Ei ollut kivaa olla väsyneen äidin väsynyt lapsi. Oli tyhmää ja kurjaa ja hankalaa. En ymmärrä miten olemme selvinneet viime vuodesta.

**

Viime tiistaina alkoi taas tanssitunnit. Oih ja ihanuus kuinka paljon nautin niistä! (Tosin sielläkin tajusin kuinka koomassa ja puhkipoikki olen ollut viime vuoden.)

Tunnin lopussa tanssikaverini tuli juttelemaan. Hänellä ja minulla oli laskettu aika kahden päivän erolla. Juttelimme kesän sujumisesta ja lasten kasvusta. Lopulta myös kolhimisesta. Hän kysyi, milloin tietää että lapsi on lyönyt päänsä niin, että pitää mennä lääkäriin. Heidän tyttönsä oli kuulema nyt kerran lyönyt pään heidän sängyn kulmaan ja siihen tuli kuhmu. Ystäväni oli kuulema kovasti miettinyt, pitäisikö tyttöä lähteä käyttämään päivystyksessä.
Sanoin pitäneeni itse rajaa siinä, että lapsi oksentaa tai menee tajuttomaksi. Tai jos verta tulee aivan valtavasti. Taas tuli sellainen olo, että mitäköhän tuo toinen äiti minusta taas ajattelee.

Seuraavana päivänä olin leikkipuistossa poikien kanssa. Olin juuri suojaamassa Aan keinuunkiipeämisyritystä kun näin Been kiipeävän ratsastuspandan selkään. Nappasin Aan kauemmas keinuista ja yritin ehtiä ajoissa Been luokse. En ehtinyt. Käsi lipesi ja poika lensi maahan pää edellä.
Tuli mieleeni ystävän huoli lapsen kuhmusta ja mietin onko minussa oikeasti jokin vika, kun en osaa tälläisestäkään niin kamalasti huolestua, Bee kun kaksi minuttia myöhemiin juoksenteli taas jo nauraen kohti seuraavaa leikkiä.

Onko muuten jossain olemassa lapsille näppylähanskoja? Bee tippui pandan selästä, koska tumpulla varustettu käsi "liukastui". Alkaa olla niin kylmä, että tumppuja on pakko pitää, mutta kun ne lisäävät vaaranpaikkoja huomattavasti.