Hajoavia kalloja

Ei oltu näin kauaa sairaalassa. Selvittiin kahdella yöllä. Saatiin lupa mennä kotiin sairastamaan, kunhan pojat jaksavat syödä. Asumme niin lähellä sairaalaa, että pääsisimme helposti takaisin, jos ruoka ei maistukaan.
Kotiinpaluun jälkeen on ollut yhtä sun toista syytä, etten ole blogiin ehtinyt/päässyt.

Syy 1:
En ole jaksanut. sairaalasta kun päästiin taas kotiin, valahdin täysin toimintakyvyttömäksi. (Pyykkivuoresta päätellen, olin sitä ollut kyllä jo myös ennen sairaalareissua.) En jaksanut tehdä mitään. Kaikki voimat meni jännittämiseen, syökö pojat vai ei. Erityisesti tietenkin Aan kohdalla. Mies taipui vihdoin minun jo aiemmin ehdottelemaan desimitta lautasena -tekniikkaan. Helpompi pitää kirjaa siitä, syökö poika oikeasti tarpeeksi vai ei. Eihän se syö. Rittävästi kuitenkin, ettei ole takaisin nenämahaletkuun tarvinnut viedä.

Syy 2:
Netti tökkii. Tai kone. Tai blogger. En tiedä. Hajotin meidän läppärin, enkä pääse siis toiselle koneelle vertailemaan. Sähköpostiini kyllä pääsen ja facebook toimii, joka tietenkin viittais bloggerin vaikeuksiin. Muutenkin systeemi flippailee. Mun seurattavien blogien luettelosta on kadonnut puolet blogeista ja tästä kirjoitusikkunasta tekstin muokkauspikavalinnat hävinneet.

Syy 3:
Likaa menoja. Oli pakko siivota, koska kämppä taas myrkytettiin. Oltiin siis jälleen evakossa. Tuli taas ylimääräinen sairaalakäynti, rsv-rokotukset. Keskosvanhempien pikkujoulut. Psykiatrisen perhetyöntekijöiden tapaaminen. Oma influenssa-rokotus.
Eihän tuo listana niin älyttömän pitkä ole, mutta meille tuossa on jo monen viikon tekemiset. Tätä kaikkea kun pyörittää lamaantunut äiti ja väsähtänyt isä, niin tästä viikosta selviämistä voi pitää jo pienenä urotekona.
Vaikka eihän tää nyt vielä oo ohi. Vielä mahtuu samaan viikkoon Aan fysioterapia ja äidille yksi vuoden verran lykkääntynyt tapaaminen.

***

Tapasimme siis psykiatrisen perhetyöntekijöiden kanssa. Alkutapaaminen, jossa mietittiin mitä apua tilanteemme vaatii.
Olen onnellinen, että päätimme päästää nuo ihmiset luoksemme. Monet sellaiset asiat, jotka ovat tuntuneet liian isoilta ja pelottavilta sanoa ääneen, tuli nyt kakistettua ilmoille. Olen pelännyt ajatella tai muistella kaikkea tapahtunutta. Tuntuu, että jos annan ajatuksille tilaa, lahoan tähän paikkaan enkä saa enää huolehdittua pojista. Noiden kahden ammattilaisen istuessa olohuoneessamme, uskalsin ja pystyin. Tuskin ne olisivat pois lähteneet ennen kuin olisin itseni kasaan taas saanut.

Päätimme jatkaa tapaamisia. Jossain kohtaa todennäköisesti minä aloitan yksityiset terapiakäynnit. Miehelle suosittlivat parin viikon sairaslomaa. Toivon, että se järjestyy.

***

Eilen löysin Been kallosta halkeaman. Tai ei ehkä halkeman, mutta sauman.
Järjellä sain ajateltua, että kyseessä on kallonsauma, joka ei vaan ole vielä kunnolla umpeutunut. Tuolaisiahan pojilla oli keskolassa paljon.
Tunne puoli kuitenkin ajoi soittamaan lääkärille. Alla ote tuosta puhelusta:

Minä: Onhan se varmasti sellainen?

Lääkäri: Luuletko, että jos poika olisi lyönyt pään niin kovaa, että kallo on haljennut, että et olisi huomannut tai että siihen ei olisi jäänyt jälkeä?

Minä: Jos se on sellainen, niin onko se ihan ok, että semmoinen vielä on?

Lääkäri: Onhan siellä vielä lapsella aukilekin. Ei se kallo vielä valmis ole.

Minä: No hyvä sitten. Taidan olla taas vaan vähän hysteerinen, mutta en voinut odottaa yli kuukautta seuraavaan lääkärikäyntiin asiaa hautoen.

Lääkäri: Jos mielenrauha vaatii, niin tule huomenna näyttämään.

Minä: Mielenrauha taisi löytyä jo näin puhelimessa.