Hyviä juttuja

Epäilen, että Aa on käynyt lukemassa blogiani. Ilmeisesti lapselle tuli paha mieli siitä, että on etäisyydellään aiheuttanut äidille huolta. Nyt on alkanut hurja paikkausoperaatio.
Se kellii sohvalla vieressä ja kerjää rapsutusta. Vinkuu syliin. Vaatii huomiota ja läheisyyttä aivan ennennäkemättömällä tavalla. Eilen sain tehdä kasvohierontaa, kunhan en suun ympärille koskenut. Lapsi näytti euforisen rentoutuneelta. Superhuipennuksena erään korvakipukohtauksen päätteeksi nukahti syliini suus uloisesti rinnan ympärillä niin kuin imeväisellä konsanaan. Siis tuolla meidän lapsella, jonka tissikokemukset on yhden käden sormilla laskettavana.

Haluaisin uskoa, että nyt ollaan saavutettu joku uusi vaihe kävelemään oppimisen myötä. Olenkohan mahtanut muistaa täällä edes mainita, että se tosiaan oppi kävelemään? Eikö tämä johdukin vain siitä, että nyt kun on itsenäisempi tarvii myös enemmän turvaa? Eihän tämä vaan johdu tuosta flunssa/korvatulehdusputkesta? En tahtoisi tämän menevän antibiooteilla ohi. 

*

Käytiin iltakylässä vanhempieni luona. Siellä on sellainen hieno suihkukaappi, jossa on suihkuttimia vähän jokapuolella, sadesimulaattori, radio ja höyrytoiminto. Kävin poikien kanssa kaapissa hengittelemässä höyryä. En tiedä auttoiko flunssaan pidemmällä juoksulla, mutta jotain se teki. Kaapista tuli ulos hih! kaksi punakkaa hyvin tyytyväistä lötköpötkö poikaa. Aa oli koko loppu illan aivan raukea. 

Voi kun olisi rahaa aivan loputtomasti, niin moinen vekotin tulisi meille heti. 

Äitini kertoi, että yksi teini-ikäinen lapsenlapsi pistää kaappiin jonkun sellaisen toiminnon, että suihkun suutin vaihtelee. Sitten se hyppii ja pomppii siellä kaapissa yrittäen väistellä vettä. Mielikuvana melko huvittava.  
 

Kasvava(ttomuus) ahdistus

En pääse yli poikien kasvun pysähtymisestä. Mietin pääni puhki asiaa. Tiedän stressaamisen olevan turhaa, mutta vaikea sitä on lopettaa. Tänään aamulla pukiessani pojat, teki melkein pahaa kun tajusin kuinka luisevaksi Beekin on muuttunut.

Eilen käytiin taas lääkärissä. Unohdettiin miehen kanssa ottaa viikonlopun reisuulle antibiootit mukaan ja kuurista jäi kolme viimeistä annosta antamatta. Lääkäri päätti jatkaa kuuria nyt muutamalla päivällä. Taas rauhoitteli kasvun suhteen. Ei auttanut.

On vaikea selittää tai edes ymmärtää miksi hidas kasvu tai sen pysähtyminen ahdistaa niin kovin. Pojat kehittyvät tavalliseen tahtiin ja jaksavat leikkiä. Aalta on verikokeissa tutkittu, että ravinteiden saanti on riittävää. Kyse ei siis ole mistään vakavasta, vain ja ainoastaan hitaasta kavusta.
Olisihan sitä ihan oikeitakin murheita mietittäväksi. Hävettääkin vähän moisesta asiasta vauhkota, vieressä kun niin monen viime kesän keskosen perheille on alkanut valjeta aivoverenvuotojen seuraukset.

Viime viikolla perhekerhossa eräs toinen äiti alkoi ihastella Aan menoa: "Oi kuinka söpö kävelevä vauva! Hänhän on aikaisin lähtenyt liikkeelle." Kyseisen äidin oma lapsi oli meidän poikia nuorempi. En tiennyt mitä sanoa. Ärsytti.

Tähän asti olen sietänyt läheisten ihmisten päivittelyt Aan pienuudesta. Heidän kanssa päivittely on ollut se hetki, jolloin saan kauhisteltua itsekin asiaa ääneen. Pikku hiljaa kuitenkin alkaa läheistenkin vauhkoaminen asiasta riittämään.
En tiedä miten asiasta sanoisin.

Valaistuminen

Koin viikon lopulla valaistumisen.Valaistuminen tapahtui kuoroharjoituksissa jota kuinkin näin:

Joku aika sitten puhelimeni soi. Vanhaa kuoroani ollaan kokoamassa kasaan uudelleen yhtä esitystä varten. Harjoituksia on vain muutama kerta. Juuri sopivan lyhyt, ei liian sitova harrastushetki tähän syksyyn. Lupauduin siis mukaan. 

Voi kuinka olenkaan kaivannut laulamista! Harvoista asioista saan niin suurta nautintoa kuin laulamisesta ja silti se on harrastus, joka kovin helposti jää paitsioon. Siinä luritellessani omaa stemmaani, aloin miettiä mahtaisiko jostain löytyä sellainen kuoro, johon ei tarvitsisi panostaa liian tosissaan. Harjoitukset kerran viikossa ja jos jollain viikolla jää välistä, niin ei heti lentäisi ulos kuorosta.

Mahtaisiko elämästäni irrota yksi ilta viikosta laulamiselle? Nyt ehkä, mutta entä vuoden päästä kun palaan töihin? Kun pitäisi käydä töissä ja opintojakin haluaisin jatkaa. Ja urheilla. Kotona pitäisi ehtiä kuitenkin tehdä ruokaa ja siivota ja antaa pojille aikaa.
Aika paljoon pitäisi viikon tuntien riittää.

Mitä minä oikein elämältä halua?

• Työn suhteen minulla on suuria haaveita. Haluaisin tehdä töitä monipuolisesti ja kertätä kokemusta. Haluan opiskella lisää ja päästä tekemään tukimustyötä. Minulla on intohimo ja visio. Oikeastaan haluaisin saada aikaan isoja asioita. 

• Haluaisin harrastaa. Laulaa ja tanssia. Urheilla. Juosta joskus puolimaratonin. Haluaisin ehtiä enenmmän metsään ja merelle. Miehen kanssa tavoitteeksi on joksus asetettu, että kierrämme kaikki Suomen kansallispuistot. Haluaisin enemmän aikaa ystäville. Että läheiset pysyisivät lähellä. 

• Haluan olla onnellinen ja terve. Haluan, että mieheni ja lapseni ovat onnellisia ja terveitä. Haluan, että olemme onnellisia yhdessä. Haluan, että olen tuon saman ukon kanssa vielä kiikkustuolissa sylikkäin. Haluan, että lapseni haluavat olla tekemisissä kanssani vielä aikuisinakin. Haluan, että perheemme on toisilleen läheinen ja tärkeä. 

Tajusin, että tuo kaikki yhtäaikaa on mahdoton yhtälö. Ei kaikkea voi saada samaan aikaan. Miksi pitäisikään? Varsinkin työn suhteen, mihin ihmeeseen minulla on kiire?. Minun alani ei ole katoamassa minnekään. Se ei ole sellainen ajan hermolla oleva trendiala, jossa pitää takoa juuri nyt kun ala on kuumimillaan. Tällä allalla edes iällä ei ole merkitystä.  Sitä paitsi, jos nyt keskittyisin uraani, vaatisi se perheeltäni kovin paljon. Todennäköisyys haluamis-listan viimeistem kohtien epäonnistumiselle kasvaisi valtavasti.

En ole vielä edes keski-ikäinen. Silti tähän mennessä olen saavuttanut jo paljon tuosta listastani. Eikö nyt olisi juuri oikea hetki pysähtyä hetkeksi nauttimaan kaikesta siitä mitä minulla nyt on?

Päätin, etten jatka opintoja vielä ensi vuonna. Sen sijaan etsin työn, joka ei ime minusta kaikkea. Palkkaa tärkeämpää ovat työajat, työmatkan lyhyys ja se, että töitä ei tarvitse tuoda kotiin. 
Muutaman vuoden ajan pysähdyn tähän. En yritä saavuttaa suuria, vaan elän. Keskityn perheeseeni. Ehkä ohessa ehtisin harrastaa vaikka laulua ja tanssia, koko perheen kanssa ehtisin metsään ja merelle. Lomalla saattaisimme jaksaa matkustaa vaikka ystävien luokse toiseen maahan.

Kun ajatustyössäni olin ehtinyt tähän pisteeseen, huomasin hymyileväni. Tunsin pakahtuvaa onnea laulamisesta. Tunsin aivan uudenlaisen tyyneyden virtaavan sisälleni.

Kotiapu/ahdistus

Kotiapu kävi. Kävi varmastikin sen ensimmäisen ja viimeisen kerran. Tuossa muodossaan en koe saavani sitä apua jota kaipaan, joten olen mieluummin ilman.

Oli tädistä hyötyä. Hän istui olohuoneen lattialla lukemassa poikien kanssa kirjaa sillä välin kun minä imuroin keittiön, eteisen ja vessan. Oli mukavaa saada tehdä hetki kotitöitä rauhassa ilman huolta siitä mistä toinen tippuu ja mitä se toinen taasen tunkee suuhunsa.

Keskusteluapu, mitä tätä kautta oli minulle luvattu, taasen oli enemmänin ahdistavaa kuin auttavaa. Keskusteluahdistus. Koko ajan minulle tuli enemmän ja enemmän sellainen tunne, että tämä meille avuksi tullut nainen kokee minun valittavan turhasta. Meillähän on asiat hyvin. Meillähän on hyvä parisuhde ja tukea toisistamme. Ajattele, että voisit olla yksinhuoltaja. Pojathan voivat kaikkeen nähden hyvin. 

Olin mennyt paljastamaan, että oma äitini on jäänyt osa-aikaeläkkeelle. Yritin selittää, että äidilläni on kuitenkin lapsenlapsia jo kovasti paljon ja lisäksi oma hyvin iäkäs äitinsä, joka tarvitsee paljon apua. Lisäksi äitini edelleen työskentelee suurimman osan viikosta. Koen, etten häntä vielä aivan jatkuvasti voi rasittaa. Tuntui, että täti ei selitystäni suostunut ymmärtämään tai hyväksymään. 

Pojat eivät tädin mielestä olleet mitenkään erityisen vilkkaita. Aivan normaalin aktiivisia. Kerroin, että molempien papereissa on maininta hyperaktiivinen. Edelleen täti pidättäytyi kannassaan. Yritin sanoa, että nämä ovat nyt kipeinä ja siksi normaaliin nähden rauhallisia. (Tämän keskustelun aikana Aa kiipesi pöydälle valhetelematta kymmeniä kertoja ja Bee hajoitti puisen krokotiilipatsaan.) Täti pidättäytyi edelleen mielipiteessään.

Aloin jo epäillä omaa mielipidettäni poikien vilkkaudesta. Tajusin, ettei se ole minun mielipide. Minä itseasiassa en koe poikiani aivan erityisen erityisen vilkkaiksi, vain aktiivisiksi. Muut taasen katsovat hengästyen poikien touhua. Siskoni, vanhempani, appivanhempani, jokainen sukulainen, ystävä ja naapuri. Lääkärit ja hoitajat. Edellinen kotiaputäti. Jopa se naapurin kaksospoikien äiti. Jopa veljeni ja veljen vaimo, joiden pienellä ikäerolla syntyneillä kahdella lapsella virtaa riittää myös enenmmän kuin olisi tarpeen.
Kahden tunnin tapaamisen jälkeen (kahdessa eri erässä, jolloin molemmilla kerroilla pojat ovat olleet kipeinä) tämän kertainen kotiaputäti tietää kuitenkin paremmin. 

Menipä keskustelu myös minun vointiin. Sä näytät niin reippalta ja hyvin voivalta. Yhtään et näytä väsyneeltä. Ai. Oho. En ollut huomannut. Viime yönä nousin useampaan otteeseen, kierin ja pyörin sängyssä ja näin painajaisia. Hiukset on laitettu ponnarille eilen aamulla, eikä niihin ole sen jälkeen koskettu. Vaatteet on likaiset, kun en ole jaksanut niitä pestä. Eihän me täältä kotoa kuitenkaan minnekään mennä. Olo oli kaikkea muuta kuin reipas, hyvinvoiva ja levännyt. Luulen, että täti sotki reippaudeksi paniikin, jolla heiluttelin imuria ehtiäkseni tehdä kaiken tarpeellisen.

En ymmärrä. Soitin neuvolaan ja pyysin enneltaehkäisevää apua ennen kuin muutun taas zombiksi. Sain apua, mutta apu antoi ymmärtää, että soitin liian aikaisin. En ole vielä riittävän huonossa jamassa saadakseni ennaltaehkäisevää apua. Olenko ymmärtänyt väärin sanan ennaltaehkäisy? Olen ollut siinä pisteessä, että itkien soperran neuvolassa etten jaksa enää. Sain apua. Nyt osaan tunnistaa käyttäytymisestäni ne asiat, jotka kertovat lähestyvästä uupumuksesta. Eikö se ole se hetki jolloin apua kuuluu pyytää? Eikö siinä kohtaa ole se ennaltaehkäisevä hetki?

Ennen lähtöään nainen kysyi vieläkö sovitaan toinen käynti? Kysymyksen asettelusta viimeistään kävi selväksi, ettei nainen kokenut meidän olevan avuntarpeessa ja että hän ei meille tahdo enää tulla. Taisin naisen mielessä asettua siihen lohkoon, jolla kotiavun vastustajat perustelee vastustuksensa:  laiskat uusavuttomat nuoret piloille hemmotellut pullamössösukupolven äidit.
Tehtiin niin, että sain puhelinnumeron johon soittaa, jos apu tuntuu joskus vielä olevan tarpeen.

*

Eräs ystäväni oli neuvolassa valitellut väsymystä. Lapsen isä on joka toisen viikon ulkomailla töissä ja hoitovastuu on siis pitkälti äidillä. Lapsi herää joka yö useaan otteeseen ja unet ovat äidillä vähissä. Neuvolalääkärin komentti oli ollut "lapset ovat niin erilaisia".

Ystäväni on onneksi hyväosainen ja hänellä on keltä pyytää apua. Jäimme kuitenkin miettimään, mitä jos tilanne olisi ollut eri? Entä jos ystävälläni ei olisi perhettä, jolta pyytää apua? Entä jos ystäväni valittelu olisi ollut se hänen hätähuutonsa? Se hetki, jolloin apua on saatava ettei äiti ja tytär päädy lööppien otsikoihin. Kaikkien ääni ei ole kuuluva. Jotkut kuiskaavat. Eikö neuvolan pitäisi kuulla heidänkin huutonsa?

Samaa mietin kotiapumme kohdalla. Jos äiti on jo sanonut olevansa väsynyt, mutta kotiin tullut nainen vain tolkuttaa kuinka hyvin asiat ovat. Uskaltavatko kaikki olla erimieltä ammattilaisen kanssa? Miten käy niiden, jotka auktoriteettiuskoisina luottavan tuon naisen sanoihin, eivätkä enää pyydä apua kun kerran virallinen taho on sanonut ettei perhe sitä tarvitse?

Tättärätättärää!

Ei aloitettu kortisonilääkitystä. Aloitettiin antibiootti. Aalta löytyi  - tättärätää - korvatulehdus! Lääkäri ounasteli, että yskä ja oksentelu voivat olla tulehduksesta johtuvia oireita. Sovittiin, että otan yhteyttä jos antibioottikuurin loputtua hengitys ei ole helpottanut.

Kaupanpäälle lääkäri kuikkasi myös Bee korviin. Ja - tättärätättärää - tulehdushan se siellä! Vielä kuulema kokeillaan ainakin kertaalleen antibiooteilla, lääkäri kun epäili että tää voi olla vaan nyt yksi ja sama tosi tosi pitkäksi venähtänyt tulehdus. Jos tämäkään ei auta, niin sitten katsellaan sitä lähetettä sinne korvalääkärille ja mietitään putkitusta.

Vaan eipä tässä vielä kaikki. Mukavien korvalöytöjen jälkeen käytiin puntarilla, että saadaan sitten sopivat annokset antibioottia laskettua. Ja arvatkaas mitä? Tättärätättättätäääääääää - kummankaan paino ei ole puoleentoista kuukauteen noussut lainkaan! Meidän 1v 2kk (kehitysikä) pojat painavat 7,4kg ja 9,7kg.
Lääkäri käski olla huolestumatta ja ahdistumatta asiasta, kun on infektioita niin näin voi kuulema käydä.
Arvaatteko olenko nyt a) täysin zen asian suhteen ja noudatan lääkärin ahdistumattomuus/huolestumattomuus ohjetta b) aivan kauhusta kankeana ja paniikissa c) käynyt jo ostamassa kermaa, voita ja suklaata lasten välipalaksi?
Oikea vastaus: b ja c


**

Huomenna tulee kotiapu. 

Aikuisten oikeissa juhlissa

Oltiin miehen kanssa perjantaina juhlissa. Sellaisissa oikeissa, arvokkaissa juhlissa, joissa miehet pukeutuvat frakkiin. Sellaisissa, joissa on etiketti ja sitä noudatetaan. Sellaisissa tällaisisssa.
Tuli aikuinen olo. Me ei tällä kertaa oltu pukeuduttu hienosti naamiaisia varten. Me ei leikitty hienoja juhlia, vaan oltiin niissä oikeasti. Juhlimassa ystävän isoa saavutusta.

Juhlakalu on yksi rakkaimmista ja läheisimmistä ystävistäni. Tuntui hassulta. Se ihan oikeasti saavutti jotain noin järkevää. Tuo, jonka kanssa minä olen lapsesta asti tehnyt kaiken ei järkevän. Tuo, joka luuli parikymppiseksi asti, että tipu on oma lintulajinsa.

Yllätyin siitä kuinka lämminhenkinen tilaisuus oli. Vastaväittelijä, ohjaaja ja oikeastaan kaikki viralliset tahot ylistivät ystävääni niin ammattilaisena kuin ihmisenä. Useamman puheen pitäjä kyynelehti. Itsellänikin tippa oli koko ajan linssissä, niin kauniita asioita tuosta ystävästäni sanottiin ääneen.

Virallisemman osuuden jälkeen juhlat jatkuivat vähemmän virallisesti pikku tunneille saakka. Oli mukavaa olla ulkona, tietäen että pojat ovat hyvässä hoidossa ja että aamulla saan nukkua aivan niin pitkään kuin haluan. Yllätyin kuinka pitkään jaksoin ja kuinka hauskaa oli. En murehtinut poikia juuri lainkaan.

Turhaa olisin murehtinutkaan. Sekä pojat, että hoitajat olivat pärjänneet hienosti. Aa oli herännyt keskellä yötä tunniksi juttelemaan. Ei huutamaan, ei yskimään, vaan iloisesti höpöttelemään. Ei tainnut paljon kyläpaikassa nukkuminen ahdistaa.

Me nukuttiin miehen kanssa puoleen päivään ja syötiin rauhassa aamupala. Yllättävän rauhallisia oltiin vielä tuolloinkin, vasta aamupalan jälkeen soitettiin ja kyseltiin kuulumisia. Hyvältä kuulostaneen rapostin jälkeen uskaltauduttiin vielä kauppaankin ennen poikien hakemista.

Niin hyvin meni kaikki, että otetaan tavaksi. Aivan käsittämättömän hyvää teki miehelle, minulle ja parisuhteelle. 


**


Huomenna mennään polille. Juttelin tänään poikien omalääkärin kanssa ja saatiin aika huomiselle. Aan kehkot, kurkku ja paino huolettaa. Poika yskii aivan kamalasti, oksentelee ruokapöydässä ja jo aiemmin hyvin istuneet farkut valuvat päältä.

Pelottaa.

Torstai-aatoksia

Korvatulehdus ei tullutkaan. Liekö auttanut diakonissaystävältä saatu vinkki karpalonmehun parantavasta voimasta vai kuvittelinko ne alku oireet, eikä mitään tulehdusta ollut tulossakaan?

Flunssa muutenkin on jo taittumaan päin. Tänään jäi vielä perhekerho välistä, mutta yökylää ei peruta. Se on sitten huomenna. *jännitysmusiikkia*

*

Olen pohtinut kovasti tuota tiistaista kotiapu-käyntiä. En ymmärrä. Eikö se sellainen apu, jota meille nyt tarjottiin ole sellaista syrjäytymisvaarassa olevien apua? Siis niille, jotka ovat oikeasti vähän eksyksissä eivätkä ihan tiedä miten kotona tai ulkomaailmassa toimia. Mielestäni emme kuulu tuohon ryhmään. Me ei olla syrjäytysmivaarassa vaan uupumisvaarassa.

Miksi neuvolan uusi matalankynnyksen kotiapu on muotoiltu sellaiseksi, että siitä oikeasti hyötyvät kuuluisivat sinne lastensuojelun ennaltaehkäisevään? Ja miksi taas se lastensuojelun ennaltaehkäisevä, jota saimme viime keväänä, oli sellaista mitä ainakin minun logiikan mukaan pitäisi neuvolasta saada silloin kun vanhempien unet ja voimat eivät vain riitä, kyvyt kyllä?

*

Eilen kävin iltakävelyllä poikien kanssa. Törmättiin meidän hyvämaineisessa lähiössämme useampaan tupakkaa polttelevaan teiniporukkaan.

Jäin miettimään millaisia meidän pojat mahtavat olla tuon ikäisinä? Entä millaisia vanhempia osaamme miehen kanssa olla teineille? Miehen ja minun molempien nuoruuteen liittyy kovin villejäkin muistoja. Auttaakohan omat kokemuksemme kohtaamaan lapseimme mahdolliset hölmöilyt? Olemmeko riittävän vahvoja ja rohkeita puuttumaan silloin kun tarvitsee? Olemmeko riittävän rohkea antamaan sopivasti vapautta ja vastuuta?

Mahtaako kukaan miettiä lapsia hankkiessaan, että samassa kaupassa tulee koululainen ja teini? Onko kukaan koskaan hankkiutunut raskaaksi, kun ois niin ihanaa tapella kotiintuloajoista?