Kotiapu/ahdistus

Kotiapu kävi. Kävi varmastikin sen ensimmäisen ja viimeisen kerran. Tuossa muodossaan en koe saavani sitä apua jota kaipaan, joten olen mieluummin ilman.

Oli tädistä hyötyä. Hän istui olohuoneen lattialla lukemassa poikien kanssa kirjaa sillä välin kun minä imuroin keittiön, eteisen ja vessan. Oli mukavaa saada tehdä hetki kotitöitä rauhassa ilman huolta siitä mistä toinen tippuu ja mitä se toinen taasen tunkee suuhunsa.

Keskusteluapu, mitä tätä kautta oli minulle luvattu, taasen oli enemmänin ahdistavaa kuin auttavaa. Keskusteluahdistus. Koko ajan minulle tuli enemmän ja enemmän sellainen tunne, että tämä meille avuksi tullut nainen kokee minun valittavan turhasta. Meillähän on asiat hyvin. Meillähän on hyvä parisuhde ja tukea toisistamme. Ajattele, että voisit olla yksinhuoltaja. Pojathan voivat kaikkeen nähden hyvin. 

Olin mennyt paljastamaan, että oma äitini on jäänyt osa-aikaeläkkeelle. Yritin selittää, että äidilläni on kuitenkin lapsenlapsia jo kovasti paljon ja lisäksi oma hyvin iäkäs äitinsä, joka tarvitsee paljon apua. Lisäksi äitini edelleen työskentelee suurimman osan viikosta. Koen, etten häntä vielä aivan jatkuvasti voi rasittaa. Tuntui, että täti ei selitystäni suostunut ymmärtämään tai hyväksymään. 

Pojat eivät tädin mielestä olleet mitenkään erityisen vilkkaita. Aivan normaalin aktiivisia. Kerroin, että molempien papereissa on maininta hyperaktiivinen. Edelleen täti pidättäytyi kannassaan. Yritin sanoa, että nämä ovat nyt kipeinä ja siksi normaaliin nähden rauhallisia. (Tämän keskustelun aikana Aa kiipesi pöydälle valhetelematta kymmeniä kertoja ja Bee hajoitti puisen krokotiilipatsaan.) Täti pidättäytyi edelleen mielipiteessään.

Aloin jo epäillä omaa mielipidettäni poikien vilkkaudesta. Tajusin, ettei se ole minun mielipide. Minä itseasiassa en koe poikiani aivan erityisen erityisen vilkkaiksi, vain aktiivisiksi. Muut taasen katsovat hengästyen poikien touhua. Siskoni, vanhempani, appivanhempani, jokainen sukulainen, ystävä ja naapuri. Lääkärit ja hoitajat. Edellinen kotiaputäti. Jopa se naapurin kaksospoikien äiti. Jopa veljeni ja veljen vaimo, joiden pienellä ikäerolla syntyneillä kahdella lapsella virtaa riittää myös enenmmän kuin olisi tarpeen.
Kahden tunnin tapaamisen jälkeen (kahdessa eri erässä, jolloin molemmilla kerroilla pojat ovat olleet kipeinä) tämän kertainen kotiaputäti tietää kuitenkin paremmin. 

Menipä keskustelu myös minun vointiin. Sä näytät niin reippalta ja hyvin voivalta. Yhtään et näytä väsyneeltä. Ai. Oho. En ollut huomannut. Viime yönä nousin useampaan otteeseen, kierin ja pyörin sängyssä ja näin painajaisia. Hiukset on laitettu ponnarille eilen aamulla, eikä niihin ole sen jälkeen koskettu. Vaatteet on likaiset, kun en ole jaksanut niitä pestä. Eihän me täältä kotoa kuitenkaan minnekään mennä. Olo oli kaikkea muuta kuin reipas, hyvinvoiva ja levännyt. Luulen, että täti sotki reippaudeksi paniikin, jolla heiluttelin imuria ehtiäkseni tehdä kaiken tarpeellisen.

En ymmärrä. Soitin neuvolaan ja pyysin enneltaehkäisevää apua ennen kuin muutun taas zombiksi. Sain apua, mutta apu antoi ymmärtää, että soitin liian aikaisin. En ole vielä riittävän huonossa jamassa saadakseni ennaltaehkäisevää apua. Olenko ymmärtänyt väärin sanan ennaltaehkäisy? Olen ollut siinä pisteessä, että itkien soperran neuvolassa etten jaksa enää. Sain apua. Nyt osaan tunnistaa käyttäytymisestäni ne asiat, jotka kertovat lähestyvästä uupumuksesta. Eikö se ole se hetki jolloin apua kuuluu pyytää? Eikö siinä kohtaa ole se ennaltaehkäisevä hetki?

Ennen lähtöään nainen kysyi vieläkö sovitaan toinen käynti? Kysymyksen asettelusta viimeistään kävi selväksi, ettei nainen kokenut meidän olevan avuntarpeessa ja että hän ei meille tahdo enää tulla. Taisin naisen mielessä asettua siihen lohkoon, jolla kotiavun vastustajat perustelee vastustuksensa:  laiskat uusavuttomat nuoret piloille hemmotellut pullamössösukupolven äidit.
Tehtiin niin, että sain puhelinnumeron johon soittaa, jos apu tuntuu joskus vielä olevan tarpeen.

*

Eräs ystäväni oli neuvolassa valitellut väsymystä. Lapsen isä on joka toisen viikon ulkomailla töissä ja hoitovastuu on siis pitkälti äidillä. Lapsi herää joka yö useaan otteeseen ja unet ovat äidillä vähissä. Neuvolalääkärin komentti oli ollut "lapset ovat niin erilaisia".

Ystäväni on onneksi hyväosainen ja hänellä on keltä pyytää apua. Jäimme kuitenkin miettimään, mitä jos tilanne olisi ollut eri? Entä jos ystävälläni ei olisi perhettä, jolta pyytää apua? Entä jos ystäväni valittelu olisi ollut se hänen hätähuutonsa? Se hetki, jolloin apua on saatava ettei äiti ja tytär päädy lööppien otsikoihin. Kaikkien ääni ei ole kuuluva. Jotkut kuiskaavat. Eikö neuvolan pitäisi kuulla heidänkin huutonsa?

Samaa mietin kotiapumme kohdalla. Jos äiti on jo sanonut olevansa väsynyt, mutta kotiin tullut nainen vain tolkuttaa kuinka hyvin asiat ovat. Uskaltavatko kaikki olla erimieltä ammattilaisen kanssa? Miten käy niiden, jotka auktoriteettiuskoisina luottavan tuon naisen sanoihin, eivätkä enää pyydä apua kun kerran virallinen taho on sanonut ettei perhe sitä tarvitse?