Kävin pitkästä aikaa katselemassa blogini tilastoja. Blogiini on päädytty hakusanoilla pöllö silmalasit päässä, tuskan parahdus ja akan imurointi ärsyttää.
Pistää miettimään, että mitä näillä oikeastaan ollaan yritetty löytää?
Onko joku nähnyt metsässä pöllön, jolla on silmälasit ja on nyt
yrittänyt selvittää pöllön lajin? Onko jollain päässyt turkan parahdus
ja on koettanut googlettaa mahdollisen diagnoosin ennen lääkärille
menoa? Ja onko tuo yksi toivonut löytävänsä vertaistukiryhmän akan
ärsyttävästä imuroinnista kärsiville?
Jos tunnistat, hyvä lukijani, itsesi moisten hakusanojen takaa, niin kertoisitko kommenttilaariin mitä ihmettä olit etsimässä?
Ja jos olet tuo ärsyttävästä imuroinnista kärsivä, niin kerro vielä mikä siinä imuroinnissa ärsyttää? Onko se just nimenomaan se, että miten se akka imuroi? Onko sillä erityisen väärä tekniikka ja toivoisit, että se imurois vähemmän ärsyttävästi? Tekeekö se jotain erikoisia kuvioita vai mistä kiikastaa?
Vai ärsyttääkö sittenkin se, että sitä akkaa on pakko imuroida?
torstai 29. marraskuuta 2012
Pätkittäin
Katselin eilen kuinka pikku-ukot ottivat toisiaan käsistä ja alkoivat
oma-aloitteisesti leikkimään Piiri pinei pyöriitä. Ensimmäistä kertaa
näin kun leikkivät keskenään, ilman äitiä. Ääni väristen ja
silmät kyynelissä yritin saada laululla säestettyä leikin loppuun asti.
Joutuivat tyytymään kahteen säkeistöön, kun halaustulva keskeytti
tanssin.
*
Bee sai turautettua tänään ensimmäistä kertaa pökäleen pottaan. Sen jälkeen hän tomerasti siivosi potan, nostamalla pökäleen kädessään pönttöön.
Ei se taida oikeen olla vauva enää.
*
Kotiapu tulee meille nykyään pareittain. Ne vuosikymmeniä työtään tehneet, lastensuojeluperheissä työskennellee rautaiset ammattilaiset eivät suostu tulemaan meille yksinään.
Samanaikaisesti olen helpottunut ja loukkaantunut. Olen helpottunut, koska jos nuo tädit eivät pärjää täällä paria tuntia yksinään, niin en ole kitissyt turhasta. Lievästi kolhittu olo on, koska lapseni aivan oikeasti ovat siis niin riiviöitä, että niiden kanssa ei yksin pärjää. (Jälkimmäinen tunne ei ole järjellä selitettävissä, enkä aivan ymmärrä sitä itsekään.)
*
YT-neuvottelut saadaan päätökseen tällä viikolla ja ensi viikolla kuullaan tuomio. Piinaavaa tälläinen odottelu. Oikeastaan aivan sama mitä päättävät, kunhan päättäisivät jo.
*
Tänään mennään poikien kanssa joulukonserttiin. Toivon, että saan imettyä tunnelman itseeni. Joskos alkava adventin aika ja joulun tunnelmointi peittoisi sisällä epämääräisesti möyryävän haikeuden.
*
Bee sai turautettua tänään ensimmäistä kertaa pökäleen pottaan. Sen jälkeen hän tomerasti siivosi potan, nostamalla pökäleen kädessään pönttöön.
Ei se taida oikeen olla vauva enää.
*
Kotiapu tulee meille nykyään pareittain. Ne vuosikymmeniä työtään tehneet, lastensuojeluperheissä työskennellee rautaiset ammattilaiset eivät suostu tulemaan meille yksinään.
Samanaikaisesti olen helpottunut ja loukkaantunut. Olen helpottunut, koska jos nuo tädit eivät pärjää täällä paria tuntia yksinään, niin en ole kitissyt turhasta. Lievästi kolhittu olo on, koska lapseni aivan oikeasti ovat siis niin riiviöitä, että niiden kanssa ei yksin pärjää. (Jälkimmäinen tunne ei ole järjellä selitettävissä, enkä aivan ymmärrä sitä itsekään.)
*
YT-neuvottelut saadaan päätökseen tällä viikolla ja ensi viikolla kuullaan tuomio. Piinaavaa tälläinen odottelu. Oikeastaan aivan sama mitä päättävät, kunhan päättäisivät jo.
*
Tänään mennään poikien kanssa joulukonserttiin. Toivon, että saan imettyä tunnelman itseeni. Joskos alkava adventin aika ja joulun tunnelmointi peittoisi sisällä epämääräisesti möyryävän haikeuden.
perjantai 23. marraskuuta 2012
Ihanakamala nukutus
Viime yönä säntäsin kahden aikaan ulos poikien huoneesta sohvalle itkemään. Itku kumpusi jostain syvältä, sellaista toivottomankuuloista rääyntää.
Olin koko päivän yrittänyt parhaani mukaan saada niskaani rentoutumaan. Käynyt aamulla punttisalilla, venytellyt, maannut piikkimatolla. Mikään ei auttanut. Niska tuntui jäykistyvän entisestään ja päänsärky teki tuloaan. Kun pääsin sänkyyn yhdentoista aikaan, olivaikeaa mahdotonta löytää asentoa jossa olisi rento olo. Toivoin nukahtavani nopeasti, jotta ei tarvitsisi moista ajatella.
Kun olin juuri saamassa unen päästä kiinni, Bee sai aivan kauhean yskänkohtauksen. Yskää seurasi itku. Nousin ja lähdin uudelleennukuttajaisiin.
Alkuun näytti taas hyvältä, että poika nukahtaisi hetimiten uudestaan. Oma olo oli sellainen, että päätin syödä lääkkeitä kunhan tästä pääsisin. Vaan taas tuli yskä. Lopulta Bee oli täysin hereillä ja virkeä, mielessä kaikki paitsi nukkuminen. Yritin epätoivoisesti saada häntä rauhoittumaan, ennen kuin Aakin heräisi.
Siinä vuodevaatelaatikossa lapsen kanssa painiessa, tunsin kuinka niskani jumiutui hetki hetkeltä pahemmin. Päätä särki. Lopulta alkoi tunto paeta niskasta, kädestä, takaraivosta ja kasvoilta. Kipu ja väsymys saivat aikaan epätoivon. Kun yhtäkkiä tajusin kiroavani lasta mielessäni ja puristavani sylissäni ehkä hieman liian tiukasti, tajusin ettei tästä tule mitään ja säntäsin ulos ovesta.
Mies heräsi rytinään ja tuli luo, halasi kovaa. Bee köpötteli huoneestaan ja iloitsi hereillä olevista vanhemmista.
Mies keräsi peittonsa ja tyynynsä ja lähti nukutuspuuhiin. Minä söin lääkkeitä ja menin omaan sänkyyn.
Arvaatteko mitä ajattelin kun tein unta yksin sängyssä? Arvaatte kuitenkin väärin, joten kerron:
Kuinka ihanaa on, että meidän poikia saa nukuttaa! Kuinka paljosta olemme jääneet ensimmäisenä vuonna paitsi, kun ehdottomasti ovat nukahtaneet vain ja ainoastaan omassa rauhassa. Kuinka iso ja intiimi asia nukuttaminen on ja kuinka tärkeää kiintymyssuhteen kannalta.
Ehkä tämä on nyt se mitä osaamme arvostaa vaikean alun jälkeen. Viime viikkoihin asti pojat on aina vain laitettu nukkumaan, ei nukutettu. Itsekin olemme olleet sitä mieltä, että se on hieno homma ja iso helpotus. "Jos tässä kaikenlaista on ollutkin, niin nukkuvat ja nukahtavat sentään helposti ja päästävät meidät vähällä."
Nyt näen toisin. Olemme olleet häiriö ja este nukkumiselle, omille lapsillemme. Meitä ei ole kaivattu, vaan työnnetty pois. En ole sanut ihastella nukkuvan lapsen kauneutta tai kuunnella hänen unituhinaansa. En ole saanut kokea olevani tärkeä turvantuoja. En ole saanut suojella lastani.
Nyt vihdoin he tahtovat meidät lähelleen ja turvakseen. Voiko mitään hienompaa olla! Tuntuu kuin olisin rakastumassa lapsiini uudestaan, ehkä jossain mielessä ensimmäistä kertaa. Syntymän jälkeisinä päivinä muistan tunteneeni jotain samanmoista kasvamassa sisälläni, mutta silloin se piti tukahduttaa. Titenkin olen rakastanut lapsiani koko ajan, mutta tällaista lämmintä pulppuamista en ole tuntenut.
*
Käytiin aamulla puntarilla neuvolassa. Aan paino oli tippunut. Pituutta tullut silti lisää. 74,2cm ja 7,6kg. Beelläkään painoa ei ollut tullut, mutta ei ollut tippunutkaan. Pituutta sekin oli taas kahminut. Bee on veljeään 6cm pidempi ja 3kg painavampi.
Ravintoterapeutti määräsi taas jälkkäripakon.
Olin koko päivän yrittänyt parhaani mukaan saada niskaani rentoutumaan. Käynyt aamulla punttisalilla, venytellyt, maannut piikkimatolla. Mikään ei auttanut. Niska tuntui jäykistyvän entisestään ja päänsärky teki tuloaan. Kun pääsin sänkyyn yhdentoista aikaan, oli
Kun olin juuri saamassa unen päästä kiinni, Bee sai aivan kauhean yskänkohtauksen. Yskää seurasi itku. Nousin ja lähdin uudelleennukuttajaisiin.
Alkuun näytti taas hyvältä, että poika nukahtaisi hetimiten uudestaan. Oma olo oli sellainen, että päätin syödä lääkkeitä kunhan tästä pääsisin. Vaan taas tuli yskä. Lopulta Bee oli täysin hereillä ja virkeä, mielessä kaikki paitsi nukkuminen. Yritin epätoivoisesti saada häntä rauhoittumaan, ennen kuin Aakin heräisi.
Siinä vuodevaatelaatikossa lapsen kanssa painiessa, tunsin kuinka niskani jumiutui hetki hetkeltä pahemmin. Päätä särki. Lopulta alkoi tunto paeta niskasta, kädestä, takaraivosta ja kasvoilta. Kipu ja väsymys saivat aikaan epätoivon. Kun yhtäkkiä tajusin kiroavani lasta mielessäni ja puristavani sylissäni ehkä hieman liian tiukasti, tajusin ettei tästä tule mitään ja säntäsin ulos ovesta.
Mies heräsi rytinään ja tuli luo, halasi kovaa. Bee köpötteli huoneestaan ja iloitsi hereillä olevista vanhemmista.
Mies keräsi peittonsa ja tyynynsä ja lähti nukutuspuuhiin. Minä söin lääkkeitä ja menin omaan sänkyyn.
Arvaatteko mitä ajattelin kun tein unta yksin sängyssä? Arvaatte kuitenkin väärin, joten kerron:
Kuinka ihanaa on, että meidän poikia saa nukuttaa! Kuinka paljosta olemme jääneet ensimmäisenä vuonna paitsi, kun ehdottomasti ovat nukahtaneet vain ja ainoastaan omassa rauhassa. Kuinka iso ja intiimi asia nukuttaminen on ja kuinka tärkeää kiintymyssuhteen kannalta.
Ehkä tämä on nyt se mitä osaamme arvostaa vaikean alun jälkeen. Viime viikkoihin asti pojat on aina vain laitettu nukkumaan, ei nukutettu. Itsekin olemme olleet sitä mieltä, että se on hieno homma ja iso helpotus. "Jos tässä kaikenlaista on ollutkin, niin nukkuvat ja nukahtavat sentään helposti ja päästävät meidät vähällä."
Nyt näen toisin. Olemme olleet häiriö ja este nukkumiselle, omille lapsillemme. Meitä ei ole kaivattu, vaan työnnetty pois. En ole sanut ihastella nukkuvan lapsen kauneutta tai kuunnella hänen unituhinaansa. En ole saanut kokea olevani tärkeä turvantuoja. En ole saanut suojella lastani.
Nyt vihdoin he tahtovat meidät lähelleen ja turvakseen. Voiko mitään hienompaa olla! Tuntuu kuin olisin rakastumassa lapsiini uudestaan, ehkä jossain mielessä ensimmäistä kertaa. Syntymän jälkeisinä päivinä muistan tunteneeni jotain samanmoista kasvamassa sisälläni, mutta silloin se piti tukahduttaa. Titenkin olen rakastanut lapsiani koko ajan, mutta tällaista lämmintä pulppuamista en ole tuntenut.
*
Käytiin aamulla puntarilla neuvolassa. Aan paino oli tippunut. Pituutta tullut silti lisää. 74,2cm ja 7,6kg. Beelläkään painoa ei ollut tullut, mutta ei ollut tippunutkaan. Pituutta sekin oli taas kahminut. Bee on veljeään 6cm pidempi ja 3kg painavampi.
Ravintoterapeutti määräsi taas jälkkäripakon.
keskiviikko 21. marraskuuta 2012
Mä liikun kriisistä kriisiin, kuljen komein askelin.
Kahden kirjaimen pituinen uhkaus: YT.
Pahimmassa tapauksessa muutaman viikon päästä mies on lomautettu toistaiseksi (=riippu löysässä hirressä sen parisataa päivää, kunnes työsuhde loppuu kuin itsestään ja siirrytään kortistoon). Pidämme kiinni yhdestä ainoasta oljenkorresta ja toivomme parasta; Paperilla ei ehkä ole riittävästi perusteita juuri miehen lomauttamiseen.
Päätimme suhtautua mahdolliseen lomautukseen vähän niin kuin uuteen isäkuukauteen. Mies saisi olla kotona ja koska kuuluu liittoon, niin rahaakin tulisi oikeastaan aika pitkälti saman verran kuin isäkuukautena. Ongelma on siinä, jos lomautus todella tehdään tuollalailla määrittelemättömän pitkäksi aikaa. Pari kuukautta taloutemme varmasti ketsäisi, mutta sen jälkeen en tiedä..
Tein juuri tovi sitten talouslaskelmia. Laskin kaikki vuoden mittaan tulevat laskut ja jaoin summan 12sta. Tuon summan verran pitää siis saada kuussa laskujenmaksutilille. Summa oli reilu puolet tuloistamme. Sitten säästimme kaikki kuitit kuukauden ajan. Keskiverto kuukausi, ei mitään supererikoisia menoja. Kuittien summa oli 20e yli sen mitä laskujen jälkeen tileillemme jää. Ihan ok tulos siihen nähden, että olen hoitovapaalla. Elämme kädestä suuhun, mutta mitään muuta ei odotetukaan.
Jos mies lomautetaan, jostain pitäisi onnistua karsimaan kuluja 700e/kk. Elämäntyylimme ei ole leveä ja kulutustottumuksemme ovat vaatimattomat. Kuitteja kun käy läpi, ei selvää säästökohdetta ole helppo löytää.
Emme tupakoi tai käytä alkoholia. Ruuat valmistamme kotona, myös leivän. Jonkun verran pystymme säästämään valikoimalla tietyistä tuoteryhmistä sen halvemman version. Ravintolassa käymme silloin tällöin, siitä voisi vastentahtoisesti karsia. Vaatteita ostamme pakolliset, joskin silloin kun ostamme koitamme ostaa laadukkaita = ei halvimpia. Köyhän ei ole varaa ostaa halpaa. Autoa tankkaamme kerran kuussa. Poikien maitohappobakteerit ovat kalliita. Niistä luopuminen oliisi mahdollista sisäilmanlaadun ja äänisaasteen lisääntymisen kustannuksella.
Laskujen puolelta karsiminen on vielä mahdottomampaa. Yhden lehden peruutin, toinen lopetettiin. Näistä säästöä tuli 80e vuodessa. Muuta listalta ei oikeastaan pois voi ottaa, jollei vanhempien harrastuksia lopeteta. Niistäkään vaan ei saa kasaan kuin vajaa 500e vuodessa.
Laskujen puolelta en siis onnistu säästämään edes vuodessa tuota 700e.
Pistää miettimään. Uskon, että kävi miten kävi, niin selviämme. Silti juuri nyt tilanne tuntuu kovin ahdistavalta.
*
Olemme miehen kanssa olleeyt yhdessä kuusi vuotta. Siihen aikaan ei montaa kriisitöntä hetkeä mahdu.
Ensimmäisen vuoden elimme etäsuhteessa. Monien mukaan suhteemme olisi jo pitänyt kariutua siihen, kun pakkasin tavarani ja muutin miehen luokse. Ei kaatunut, vaikka toiselle paikkakunnalle muuttaminen olikin minulle suuri henkilökohtainen kriisi.
Päädyimme naimisiin ja aloimme yrittämään lasta. Ei onnistunut. Lapsettomuus teki tiukkaa suhteellemme, mutta selvisimme. Meidän onneksemme tulin raskaaksi, eikä lapsettomuus jäänyt hiertämään suhdettamme pidemmäksi aikaa.
Kaksosraskauden takia odotusaika oli täynnä riskejä ja pelkoja. Viitä vajaa pahimmat niistä kävivät toteen. Samaan aikaan kun kävimme läpi elämämme ehkä suurinta mullistusta, vanhemmaksi tuloa, keskosuus sen kaikessa kamaluudessa valtasi kotimme, mielemme ja parisuhteemme.
Pikku hiljaa on tilanne alkanut tasaantua. Keskosuus ei enää hallitse arkeamme, vaikka mieltämme se pitää edelleen tiukasti otteessa. Asian käsittely ja sen hyväksyminen on vielä täysin kesken. Eikö nyt siis olekin mitä mainion aika siirtyä seuraavaan kriisiin, lomautukseen/työttömyyteen?
Miehen kanssa mietittiin, että jos tästäkin selvitään, niin joko sitten riittää vai vieläkö jotain kokeillaan? Onhan niitä kaikenlaisia avioeronaiheuttajia vielä jäljellä, vaikka alkoholismi tai syöpä. Toisaalta meillä ei ole vielä ollut kaksoset riittävän pitkään, että tiedettäis aiheuttaako se meidän eron. Tilastollisesti kaksosten vahemmat eroavat muita useammin ja yleisimmin lasten ollessa noin kolmevuotiaita.
Vai josko sittenkin vaan pidettäisiin edelleen kiinni miehen taannoisesta kommentista: "ei syytä huoleen, kun kato meissä on se eri, että me ei erota".
Pahimmassa tapauksessa muutaman viikon päästä mies on lomautettu toistaiseksi (=riippu löysässä hirressä sen parisataa päivää, kunnes työsuhde loppuu kuin itsestään ja siirrytään kortistoon). Pidämme kiinni yhdestä ainoasta oljenkorresta ja toivomme parasta; Paperilla ei ehkä ole riittävästi perusteita juuri miehen lomauttamiseen.
Päätimme suhtautua mahdolliseen lomautukseen vähän niin kuin uuteen isäkuukauteen. Mies saisi olla kotona ja koska kuuluu liittoon, niin rahaakin tulisi oikeastaan aika pitkälti saman verran kuin isäkuukautena. Ongelma on siinä, jos lomautus todella tehdään tuollalailla määrittelemättömän pitkäksi aikaa. Pari kuukautta taloutemme varmasti ketsäisi, mutta sen jälkeen en tiedä..
Tein juuri tovi sitten talouslaskelmia. Laskin kaikki vuoden mittaan tulevat laskut ja jaoin summan 12sta. Tuon summan verran pitää siis saada kuussa laskujenmaksutilille. Summa oli reilu puolet tuloistamme. Sitten säästimme kaikki kuitit kuukauden ajan. Keskiverto kuukausi, ei mitään supererikoisia menoja. Kuittien summa oli 20e yli sen mitä laskujen jälkeen tileillemme jää. Ihan ok tulos siihen nähden, että olen hoitovapaalla. Elämme kädestä suuhun, mutta mitään muuta ei odotetukaan.
Jos mies lomautetaan, jostain pitäisi onnistua karsimaan kuluja 700e/kk. Elämäntyylimme ei ole leveä ja kulutustottumuksemme ovat vaatimattomat. Kuitteja kun käy läpi, ei selvää säästökohdetta ole helppo löytää.
Emme tupakoi tai käytä alkoholia. Ruuat valmistamme kotona, myös leivän. Jonkun verran pystymme säästämään valikoimalla tietyistä tuoteryhmistä sen halvemman version. Ravintolassa käymme silloin tällöin, siitä voisi vastentahtoisesti karsia. Vaatteita ostamme pakolliset, joskin silloin kun ostamme koitamme ostaa laadukkaita = ei halvimpia. Köyhän ei ole varaa ostaa halpaa. Autoa tankkaamme kerran kuussa. Poikien maitohappobakteerit ovat kalliita. Niistä luopuminen oliisi mahdollista sisäilmanlaadun ja äänisaasteen lisääntymisen kustannuksella.
Laskujen puolelta karsiminen on vielä mahdottomampaa. Yhden lehden peruutin, toinen lopetettiin. Näistä säästöä tuli 80e vuodessa. Muuta listalta ei oikeastaan pois voi ottaa, jollei vanhempien harrastuksia lopeteta. Niistäkään vaan ei saa kasaan kuin vajaa 500e vuodessa.
Laskujen puolelta en siis onnistu säästämään edes vuodessa tuota 700e.
Pistää miettimään. Uskon, että kävi miten kävi, niin selviämme. Silti juuri nyt tilanne tuntuu kovin ahdistavalta.
*
Olemme miehen kanssa olleeyt yhdessä kuusi vuotta. Siihen aikaan ei montaa kriisitöntä hetkeä mahdu.
Ensimmäisen vuoden elimme etäsuhteessa. Monien mukaan suhteemme olisi jo pitänyt kariutua siihen, kun pakkasin tavarani ja muutin miehen luokse. Ei kaatunut, vaikka toiselle paikkakunnalle muuttaminen olikin minulle suuri henkilökohtainen kriisi.
Päädyimme naimisiin ja aloimme yrittämään lasta. Ei onnistunut. Lapsettomuus teki tiukkaa suhteellemme, mutta selvisimme. Meidän onneksemme tulin raskaaksi, eikä lapsettomuus jäänyt hiertämään suhdettamme pidemmäksi aikaa.
Kaksosraskauden takia odotusaika oli täynnä riskejä ja pelkoja. Viitä vajaa pahimmat niistä kävivät toteen. Samaan aikaan kun kävimme läpi elämämme ehkä suurinta mullistusta, vanhemmaksi tuloa, keskosuus sen kaikessa kamaluudessa valtasi kotimme, mielemme ja parisuhteemme.
Pikku hiljaa on tilanne alkanut tasaantua. Keskosuus ei enää hallitse arkeamme, vaikka mieltämme se pitää edelleen tiukasti otteessa. Asian käsittely ja sen hyväksyminen on vielä täysin kesken. Eikö nyt siis olekin mitä mainion aika siirtyä seuraavaan kriisiin, lomautukseen/työttömyyteen?
Miehen kanssa mietittiin, että jos tästäkin selvitään, niin joko sitten riittää vai vieläkö jotain kokeillaan? Onhan niitä kaikenlaisia avioeronaiheuttajia vielä jäljellä, vaikka alkoholismi tai syöpä. Toisaalta meillä ei ole vielä ollut kaksoset riittävän pitkään, että tiedettäis aiheuttaako se meidän eron. Tilastollisesti kaksosten vahemmat eroavat muita useammin ja yleisimmin lasten ollessa noin kolmevuotiaita.
Vai josko sittenkin vaan pidettäisiin edelleen kiinni miehen taannoisesta kommentista: "ei syytä huoleen, kun kato meissä on se eri, että me ei erota".
maanantai 19. marraskuuta 2012
Kotiapu on lähtenyt rullamaan hurjalla vauhdilla. Viime viikolla saatiin apukädet tänne kolme kertaa! Tänään ja huomenna tulee taas apua. Sen verran tässä joutuu joustamaan, että tällä tahdilla ei saada aina yhtä ja samaa tätiä. Vaan väliäkö sillä, minulle kelpaa kaikki ja pojatkin ovat seuran suhteen joviaaleja.
Olivat siellä keskenään kotiavussa juonineet, että neljä eri tätiä käy meillä ain avaan kun jollain tyhjää on. Kaikki neljä ovat ihania, luotettavia ja oikeasti avuksi.
Erityisen onnellinen olen avun saapumisesta juuri nyt, koska voimat alkaa taas huveta. Aa on lopettanut nukkumisen. En tiedä mitä on tapahtunut, mutta alkaa olla sellainen olo, että me nukutetaan sitä isompi osa päivästä kuin mitä se nukkuu. Viikonlopun jäljiltä sekä mies että minä alamme muistuttamaan haamuja.
Äsken poika vihdoin nukahti päviäunille helposti. Olisiko ne ehkä ne hampaat ja ehkä ne olisivat nyt hieman helpottaneet?
*
Olemme käyneet nyt jo jonkin aikaa ulkoilemassa lähellä olevassa aidatussa puistossa, jossa lähialueen perhepäivähoitajat ulkoiluttavat hoidokkejaan. Oma piha alkoi Been seikkalumielen takia olla liian jännä.
Tähän asti olemme miehen kanssa olleet melkolailla perhepäivähoidon kannalla poikien tulevan hoitopaikan suhteen. Perhepäivähoitajien toimintaa puistossa seuranneena, alan epäillä onko ajatus sittenkään hyvä.
Pph:lla on alueellamme selvästi jonkinnäköinen kastisysteemi. On ne muutama hoitaja, jotka seisovat piirissä kesekellä puistoa ja juttelevat mukavia. Katsovat hiukan lastenkin perään ja saattavat mennä jopa lasten luo, jos tilanne on päällä.
Sitten on se toinen porukka. Nämä toiset kasaantuvat puiston ainoa penkin ympärille. Ne kaksi joilla on isoimmat ja leveimmät takamukset, valloittavat penkin. Loput parveilevat siinä ympärillä. Yksikään näistä ei vaivaudu liikahtamaan sijoiltaan lasten takia. Lasten ohjaaminen, kieltäminen ja neuvominen tapahtuu laiskasti huhuillen. Pääsääntöisesti kuitenkin keskitytään juoruamiseen.
Tänään selvisi, että näillä penkinluona olevien pph:en keskuudessa on ilmeisesti vielä tarkka nokkimisjärjestys. Toinen noista ylempiarvoisista penkilläistujista nousi viedäkseen roskan roskapönttöön. Tällä välin penkinluonaseisojista yksi kehtasi istua penkille. Istujan saapuessa takaisin, seisoja selitellen ja anteeksipyydellen nousi vikkelästi ylös päästäen istujan takaisin istumaan.
Näiden lisäksi on vielä se venäjänkielinen pph. Se joka kiertää yksinään puistoa seuraten omien hoidokkiensa touhuja tarkasti, neuvoen lapsia ainakin äänensävystyä päätellen lempeästi ja hymyillen.
On käynyt mielessä opettaa meidän pojille venäjää.
*
Jonkun pitäisi kehittää sellainen nettipalvelu, josta selviäisi pihalla olevien lätäköiden määrä. On olemassa kaikenmaailman sääpalveluita, tuuli- ja ilmakosteusmittareita. Tielläliikkujille on ruuhkatiedotteita ja tienpinnanliukkausarvioita. Missä on kotiäitien lätäkkömääräpalvelu?
Kun asuu viideneessäkerroksessa ja kaikista ikkuinoista näkyy vain puita, on aivan mahdotonta tietää kuinka märkää pihalla on. Tänäänkin kaikesta päätellen piti olla kuivaa. Poutaista ja lämpötila nollan rajassa. Sellaista raikkaan kirpsakkaa talventekosäätä. Puin pojille toppahaalarit.
Ulos kun päästiin, niin maa olikin aivan märkä ja lätäköitä jokapuolella.
Olivat siellä keskenään kotiavussa juonineet, että neljä eri tätiä käy meillä ain avaan kun jollain tyhjää on. Kaikki neljä ovat ihania, luotettavia ja oikeasti avuksi.
Erityisen onnellinen olen avun saapumisesta juuri nyt, koska voimat alkaa taas huveta. Aa on lopettanut nukkumisen. En tiedä mitä on tapahtunut, mutta alkaa olla sellainen olo, että me nukutetaan sitä isompi osa päivästä kuin mitä se nukkuu. Viikonlopun jäljiltä sekä mies että minä alamme muistuttamaan haamuja.
Äsken poika vihdoin nukahti päviäunille helposti. Olisiko ne ehkä ne hampaat ja ehkä ne olisivat nyt hieman helpottaneet?
*
Olemme käyneet nyt jo jonkin aikaa ulkoilemassa lähellä olevassa aidatussa puistossa, jossa lähialueen perhepäivähoitajat ulkoiluttavat hoidokkejaan. Oma piha alkoi Been seikkalumielen takia olla liian jännä.
Tähän asti olemme miehen kanssa olleet melkolailla perhepäivähoidon kannalla poikien tulevan hoitopaikan suhteen. Perhepäivähoitajien toimintaa puistossa seuranneena, alan epäillä onko ajatus sittenkään hyvä.
Pph:lla on alueellamme selvästi jonkinnäköinen kastisysteemi. On ne muutama hoitaja, jotka seisovat piirissä kesekellä puistoa ja juttelevat mukavia. Katsovat hiukan lastenkin perään ja saattavat mennä jopa lasten luo, jos tilanne on päällä.
Sitten on se toinen porukka. Nämä toiset kasaantuvat puiston ainoa penkin ympärille. Ne kaksi joilla on isoimmat ja leveimmät takamukset, valloittavat penkin. Loput parveilevat siinä ympärillä. Yksikään näistä ei vaivaudu liikahtamaan sijoiltaan lasten takia. Lasten ohjaaminen, kieltäminen ja neuvominen tapahtuu laiskasti huhuillen. Pääsääntöisesti kuitenkin keskitytään juoruamiseen.
Tänään selvisi, että näillä penkinluona olevien pph:en keskuudessa on ilmeisesti vielä tarkka nokkimisjärjestys. Toinen noista ylempiarvoisista penkilläistujista nousi viedäkseen roskan roskapönttöön. Tällä välin penkinluonaseisojista yksi kehtasi istua penkille. Istujan saapuessa takaisin, seisoja selitellen ja anteeksipyydellen nousi vikkelästi ylös päästäen istujan takaisin istumaan.
Näiden lisäksi on vielä se venäjänkielinen pph. Se joka kiertää yksinään puistoa seuraten omien hoidokkiensa touhuja tarkasti, neuvoen lapsia ainakin äänensävystyä päätellen lempeästi ja hymyillen.
On käynyt mielessä opettaa meidän pojille venäjää.
*
Jonkun pitäisi kehittää sellainen nettipalvelu, josta selviäisi pihalla olevien lätäköiden määrä. On olemassa kaikenmaailman sääpalveluita, tuuli- ja ilmakosteusmittareita. Tielläliikkujille on ruuhkatiedotteita ja tienpinnanliukkausarvioita. Missä on kotiäitien lätäkkömääräpalvelu?
Kun asuu viideneessäkerroksessa ja kaikista ikkuinoista näkyy vain puita, on aivan mahdotonta tietää kuinka märkää pihalla on. Tänäänkin kaikesta päätellen piti olla kuivaa. Poutaista ja lämpötila nollan rajassa. Sellaista raikkaan kirpsakkaa talventekosäätä. Puin pojille toppahaalarit.
Ulos kun päästiin, niin maa olikin aivan märkä ja lätäköitä jokapuolella.
torstai 15. marraskuuta 2012
Nukku-hommista
Olisihan se pitänyt ymmärtää, että isojenpoikien säkyyn siirtyminen lähti käyntiin aivan liian hienosti. Tietenkin kysessä oli vain jo lautapeliajoista tunnettu aloittelijantuuri. Nyt moinen on onneksi ohi. Nyt homma toimii niin kuin pitääkin ja voin saada marttyyriäitiydenhattuuni oikein mojovan ison sulan.
Tällä viikolla yöt ovat vierähtäneet suurimmaksi osaksi 80cm leveässä kolmen hengen sängyssä. Olen vääntänyt kehoni kuta kummallisimpiin asentoihin, yrittäessäni yhtäaikaa tarjota läheisyyttä kahdelle, samalla toimien julmana eristeenä veljesten välillä.
Joka yö päätän, että tähän en nukahda vaan heti kun homma rauhoittuu, niin siirryn omaan sänkyyn. Joka aamu herään juuri niiltä sijoiltani, jonkun toisen sormi nenässä/navassa. Niska jumissa, selkä kipeänä ja toinen käsi puuduksissa.
Yhtenä yönä unohdin ottaa oman peiton mukaani. Yritin säälittävästi lämmittää itseäni lapsen peitolla, sillä äitiyspakkauksesta saadulla. Tässä ruhossa moinen on kuin postimerkki elefantin kyljessä.
Eilen illalla sain pojat petiin ja uneen yllätyksellisen nopeasti. Päätin ilostuttaa itseäni lenkkeilemällä. Ulkona satoi, mutta kaikessa kurjuudessaan kesli jotenkin vain lisäsi lenkin ihanuutta. Kotikadulle takaisin kaartaessa haaveilin hyvin ansaitusta lämpimästä suihkusta, iltapalasta, teestä, sohvannurkassa vilttiin käpertymisestä ja telkkarin rikossarjasta.
Olin juuri astumassa suihkuun, kun Bee karjaisi. Miehellä oli työilta (Älkää kutsuko lastensuojelua! En jättänyt lapsia yksin kotiin lenkin ajaksi. Mies teki töitä kotona.) ja dead-line huohottamassa niskaa, joten uudelleen-nukuttajasta ei edes neuvoteltaisi. Raahauduin lenkkihikisenä ja suihkuttoman raikkaana takaisin poikien luo.
Ei millään. Uni ei tullut, ei kummallekaan. Tai no Aalle ehkä, mutta Been levottomuus piti huolen siitä, että Aakin aina vaan uudestaan nousi taistoon unta vastaan.
Koitin saada voimaa ajatuksesta, että juuri nämä nukutushetket ovat niitä, joita myöhemmin kaipaan. Näissä on sitä läheisyyttä, jota tulevina vuosina kultaisina muistoina sydämessään kantaa. Ja nämä ovat niitä, joista lapsettomana ja myöhemmin keskolassa haaveilin. Nyt sietää siis nauttia.
Mutta.
Olin nälkäinen ja janoinen. Joka hetki vei minut kauemmaksi aikaisesta nukkumaanmenosta. Kun tästä pääsisin olisi vielä pakko käydä suihkussa ja syödä. En minä heti syötyäni unta saa. Olisi varmaan kuitenkin pakko katsoa se rikossarja. Huomenna aamulla väsymys olisi taattu. Kun viimein kädestä alkoi taas tunto kadota, oli itku/huuto jo lähellä.
Puolitoista tuntia myöhemmin pääsin suihkuun. Söin minimaalisen iltapalan ilman teetä. Katsoin höppäkomediasarjan.
Tällä viikolla yöt ovat vierähtäneet suurimmaksi osaksi 80cm leveässä kolmen hengen sängyssä. Olen vääntänyt kehoni kuta kummallisimpiin asentoihin, yrittäessäni yhtäaikaa tarjota läheisyyttä kahdelle, samalla toimien julmana eristeenä veljesten välillä.
Joka yö päätän, että tähän en nukahda vaan heti kun homma rauhoittuu, niin siirryn omaan sänkyyn. Joka aamu herään juuri niiltä sijoiltani, jonkun toisen sormi nenässä/navassa. Niska jumissa, selkä kipeänä ja toinen käsi puuduksissa.
Yhtenä yönä unohdin ottaa oman peiton mukaani. Yritin säälittävästi lämmittää itseäni lapsen peitolla, sillä äitiyspakkauksesta saadulla. Tässä ruhossa moinen on kuin postimerkki elefantin kyljessä.
Eilen illalla sain pojat petiin ja uneen yllätyksellisen nopeasti. Päätin ilostuttaa itseäni lenkkeilemällä. Ulkona satoi, mutta kaikessa kurjuudessaan kesli jotenkin vain lisäsi lenkin ihanuutta. Kotikadulle takaisin kaartaessa haaveilin hyvin ansaitusta lämpimästä suihkusta, iltapalasta, teestä, sohvannurkassa vilttiin käpertymisestä ja telkkarin rikossarjasta.
Olin juuri astumassa suihkuun, kun Bee karjaisi. Miehellä oli työilta (Älkää kutsuko lastensuojelua! En jättänyt lapsia yksin kotiin lenkin ajaksi. Mies teki töitä kotona.) ja dead-line huohottamassa niskaa, joten uudelleen-nukuttajasta ei edes neuvoteltaisi. Raahauduin lenkkihikisenä ja suihkuttoman raikkaana takaisin poikien luo.
Ei millään. Uni ei tullut, ei kummallekaan. Tai no Aalle ehkä, mutta Been levottomuus piti huolen siitä, että Aakin aina vaan uudestaan nousi taistoon unta vastaan.
Koitin saada voimaa ajatuksesta, että juuri nämä nukutushetket ovat niitä, joita myöhemmin kaipaan. Näissä on sitä läheisyyttä, jota tulevina vuosina kultaisina muistoina sydämessään kantaa. Ja nämä ovat niitä, joista lapsettomana ja myöhemmin keskolassa haaveilin. Nyt sietää siis nauttia.
Mutta.
Olin nälkäinen ja janoinen. Joka hetki vei minut kauemmaksi aikaisesta nukkumaanmenosta. Kun tästä pääsisin olisi vielä pakko käydä suihkussa ja syödä. En minä heti syötyäni unta saa. Olisi varmaan kuitenkin pakko katsoa se rikossarja. Huomenna aamulla väsymys olisi taattu. Kun viimein kädestä alkoi taas tunto kadota, oli itku/huuto jo lähellä.
Puolitoista tuntia myöhemmin pääsin suihkuun. Söin minimaalisen iltapalan ilman teetä. Katsoin höppäkomediasarjan.
tiistai 13. marraskuuta 2012
Puolitoistavuotissyntymäpäivälahjastakin
Sain vihdoin hankittua pojille lapsuudenmuistokirjat. Olen tuskaillut asiaa pitkään. Välillä jo luovutin ja päätin, että olkoon. Keskoselle ne monet saavat ikävän kaiun. Liian monessa keskitytään aivan liikaa odotukseen ja synnytykseen. Entä kun odotuksesta tai synnytyksestä ei ole oikein mitään kaunista kerrottavaa? Ja aivan liian monessa on aivan liian tarkat oletusarvot kehityksen kulusta. Pahimpana Kulta-aika lapsuuden, jossa on jokaisen taidon kohdalla merkitty, milloin taidon pitäisi olla hanskassa. Osaan vain kuitella kuinka karmivalta moista kirjaa tuntuisi cp-vammaisen äitinä täyttää..
Pojat saivat puolitoistavuotissyntymäpäivälahjaksi (mahtava sana! kuinkahan monta taivutuspäätettä tolle vielä sais, kun oikein yrittäis?) Oppi&ilon Summanmutikkasarjan Minun Kirjani. Kirja on mainio. Siinä on aukeama kasteelle/nimenannolle ja syntymälle sekä jokaiselle ikävuodelle 1-18v. Etuaukeamalla on sukupuu ja jokaisen vuoden kohdalla tasku, jonne saa talteen piirrustuksia ja muita tärkeitä papereita.
Ostaessani kirjoja, herkesin myyjälle vuodattamaan kuinka kauan olen etsinyt keskoselle ja sairaalassa alkuelämänsä viettäneelle sopivaa kirjaa. Myyjä kertoi, etten ole ainoa joka on kirjaa kehunnut. Kuulema joku oli kyseisen kirjan hankkinut adoptiolapselle, kirja kun on kierrekantinen ja ensimmäiset sivut voi repiä huomaamattomasti pois.
*
Kotiapu aloitti tänään. Nyt on sovittuna jo seuraavat kolme kertaa. Seuraava kerta on perjantaina, jolloin jätän pojat uuden tädin kanssa keskenään ja lähden humputtelemaan punttisalille.
*
Aan kanssa pohditaan holding-terapian aloittamista. Parin viikon päästä meille on miehen kanssa sovittu tapaaminen sairaalan lastenprykiatrisella osastolla, jossa asiaa käydään tarkemmin läpi. Minulle asia on jokseenkin tutuu työn kautta, miehelle ei.
Viime viikolla, isojen poikien sänkyyn siirryttäessä, Aa alkoi kaivata syliä. Syliin tulo on kuitenkin aina taistelu. Poika hakeutuu syliin itse, mutta alkaa huutaa ja tempomaan itseään. Kun otetta lujittaa, tempoilu pikku hiljaa loppuu, mutta huuto jää. Yleensä tilanne loppuu, kun pikkuinen nukahtaa. Tuntuu siis, että Aa itse kaipaa ja toivoo piukkaa syliä. Ei kai tuo niin kaukana siitä holdingista ole?
Tiedän, että kyseisellä terpaiamuodolla on vastustansa. Tiedän, olen nähnyt, että sillä voi olla myös huikeita tuloksia. Aata miettiessä, moinen terapia tuntuu juuri oikealta. Silti jokin saa minut asian suhteen varautuneeksi. Ouota, sillä periaatteessa olen hyvin holdin-myönteinen. En ole koskaan nähnyt hoidosta olevan haittaa. Varmasti, jos homma toteutetaan väärin, mutta niinhän se on kaiken kanssa. Siksi meille tapaaminen sairaalan holding-vastaavan kanssa on nyt sovittuna.
Pojat saivat puolitoistavuotissyntymäpäivälahjaksi (mahtava sana! kuinkahan monta taivutuspäätettä tolle vielä sais, kun oikein yrittäis?) Oppi&ilon Summanmutikkasarjan Minun Kirjani. Kirja on mainio. Siinä on aukeama kasteelle/nimenannolle ja syntymälle sekä jokaiselle ikävuodelle 1-18v. Etuaukeamalla on sukupuu ja jokaisen vuoden kohdalla tasku, jonne saa talteen piirrustuksia ja muita tärkeitä papereita.
Ostaessani kirjoja, herkesin myyjälle vuodattamaan kuinka kauan olen etsinyt keskoselle ja sairaalassa alkuelämänsä viettäneelle sopivaa kirjaa. Myyjä kertoi, etten ole ainoa joka on kirjaa kehunnut. Kuulema joku oli kyseisen kirjan hankkinut adoptiolapselle, kirja kun on kierrekantinen ja ensimmäiset sivut voi repiä huomaamattomasti pois.
*
Kotiapu aloitti tänään. Nyt on sovittuna jo seuraavat kolme kertaa. Seuraava kerta on perjantaina, jolloin jätän pojat uuden tädin kanssa keskenään ja lähden humputtelemaan punttisalille.
*
Aan kanssa pohditaan holding-terapian aloittamista. Parin viikon päästä meille on miehen kanssa sovittu tapaaminen sairaalan lastenprykiatrisella osastolla, jossa asiaa käydään tarkemmin läpi. Minulle asia on jokseenkin tutuu työn kautta, miehelle ei.
Viime viikolla, isojen poikien sänkyyn siirryttäessä, Aa alkoi kaivata syliä. Syliin tulo on kuitenkin aina taistelu. Poika hakeutuu syliin itse, mutta alkaa huutaa ja tempomaan itseään. Kun otetta lujittaa, tempoilu pikku hiljaa loppuu, mutta huuto jää. Yleensä tilanne loppuu, kun pikkuinen nukahtaa. Tuntuu siis, että Aa itse kaipaa ja toivoo piukkaa syliä. Ei kai tuo niin kaukana siitä holdingista ole?
Tiedän, että kyseisellä terpaiamuodolla on vastustansa. Tiedän, olen nähnyt, että sillä voi olla myös huikeita tuloksia. Aata miettiessä, moinen terapia tuntuu juuri oikealta. Silti jokin saa minut asian suhteen varautuneeksi. Ouota, sillä periaatteessa olen hyvin holdin-myönteinen. En ole koskaan nähnyt hoidosta olevan haittaa. Varmasti, jos homma toteutetaan väärin, mutta niinhän se on kaiken kanssa. Siksi meille tapaaminen sairaalan holding-vastaavan kanssa on nyt sovittuna.
Tilaa:
Kommentit (Atom)