torstai 13. lokakuuta 2011

Äitiysvarmuus

Mietin vielä eilistä osastonäyttöä. Eihän tästä mitään tule, jos joka kerta jännitän noin paljon ja otan hommat noin raskaasti. Niitä on kuitenkin edessä kahden vuoden ajan, kahden lapsen kanssa. Täytyy toivoa, että itseluottamukseni nousee ja epävarmuus karisee niin kuin keskolassa:

Kun pojat syntyivät, ensimmäiset viikot keskolassa oli monella tapaa ahdistavia. Suurin syy tietysti poikien epävarma tilanne. Yli kolme viikkoa meille puhuttiin vain päivästä kerrallaan. Ahdistavaa oli itsessään myös koko sairaalaympäristö. Pelon keskellä, täysin luonnottomassa ympäristössä minun piti aloittaa äitiyteni. Kun muutenkin kärsin huonosta itsetunnosta, oli minulla suuria vaikeuksia luottaa siihen, että osaan toimia oikein. Olin jatkuvasti varma, että hoitajat, lääkärit ja muut vanhemmat tarkkailevat ja arvostelevat jokaista liikettäni ja sanaani. Epäilin itseäni kaikessa, käytävällä liikkumisen sopivasta nopeudesta lapsilleni puhumiseen. Olin varma, että keskolassa ollessani häiritsin hoitajien töitä ja olin siellä liikaa. Muualla ollessani tiesin hoitajien ihmettelevän enkö välitä lapsistani, kun muualla olo on tärkeämpää. Ihailin pitempään keskolassa olleita äitejä ja heidän varmoja liikkeitään.

Hieman ennen kotiutumistamme huomasin, että minusta oli tullut se pitempään keskolassa ollut varmaliikkeinen äiti. En enää epäillyt itseäni hoitotilanteissa. Uskalsin ottaa osaa lääkäreiden keskusteluihin ja kertoa oman mielipiteeni. En epäillyut hetkeäkään kysyä, jos jokin vaivasi mieltäni. Neuvoin hoitajia poikiemme hoidossa. Autoin uusia äitejä lypsykoneiden kanssa ja lohdutin kokeneemman myötätunnolla niitä joiden tilanne oli vielä epävarma.
Iso osa itsevarmuutta oli varmasti tullut kokemuksesta. Olimme selvinneet jo niin monesta tiukasta tilanteesta. Paljosta on kuitenkin kiitos keskolan loistavan henkilökunnan. Niin luonnoton ympäristö kuin sairalla onkin aloittaa äitiys, minulle huonon itsetuntoni kanssa on se saattanut olla myös jonkinasteinen pelastus. Sain niin paljon kannustusta hoitajilta ja lääkäreiltä, että neljässä kuukaudessa aloin itsekin uskoa itseeni.

Ehkä vuoden päästä kuljen tarkastuskäynnille ilman möykkyä mahassa ja sieltä ulos pää pystyssä. Ehkä vuoden päästä en valmistaudu käynnille vuorokautta ja soimaa itseäni jälkeen vielä seuraavana päivänä.

1 kommentti:

  1. Meille ainakin vuosi on kotiutumisen jälkeen tehnyt paljon. Paljon toki tekee sekin, että tyttö on mennyt eteenpäin eikä ole hänen osaltaan enää hetkeen pelätä mitään isompaa. Ja ne käynnit on ihan ok, kun pääsee viimein itsekin kehumaan omaa lastaan ja sen jälkeen juttelemaan niiden tuttujen hoitajien ja lääkäreiden kanssa. :) Jaksamista kumminkin arkeen nytkin!

    VastaaPoista