Mestariajattelija

Viikonloppuna tuli hetkellisesti tunne, että nyt en enää psyty tähän. Olin odottanut viikonloppua kuin kuuta taivaalta. Viisi päivää olin pitänyt yhtä lasta sylissä 24h ja yrittänyt kertoa sille toiselle lattialla pyörivälle lapselle, että kyllä äiti sustakin välittää, vaikka joudutkin selviämään yksin siellä. Oman syömisen/vessassa käymisen/pukeutumisen/kaiken taustamusiikkina oli hyvänä hetkenä valtava huuto, huonona hetkenä sydäntä raastava narina, jota pitää lapsi jonka voimat ei riitä enää edes itkemiseen.
Viikonloppu tuli. Lauantaina, tarmoa täynnä lähdin käymään yksinäni kangaskaupassa noutamassa olohuoneen uudet verhot. Kotiin saavuttuani löysin miehen oudossa kumarassa niin kivuliaan näköisenä, että itseäkin sattui. Niska oli niksahatnut jumiin, eikä ukko pystynyt kääntämään päätään eikä nostamaaan käsiään.
Hengähdin syvään. Hetkellisesti epätoivontunne yritti vallata ruumiini ja sieluni. Vaan päätin, etten antaisi moiselle valtaa. Lauri Järvilehdon neuvoin kääntäisin musertavat ajatukset siedettäviksi ja hallittaviksi faktoiksi.

• En harmittelisi menettämääni viikonlopun lastenhoitoparia. Olinhan jo selvinnyt tästä viisi päivää, enköhän siis selviäisi vielä pari päivää lisää. Vatsatauti on vain vatsatauti, ei se ikuisesti jatku. Ja olihan mies kuitenkin kotona, nyt olisi edes joku kenen kanssa jutella. 

• Sen sijaan, että synkistelisin hoidettavien määrän nousseen kahdesta kolmeen,ajattelisin työnmäärän kuitenkin pysyneen vain samana. Mies ei apua tarvitse juurikaan. Aa on edelleen tyytyväinen oloonsa yksin latttialla ja syö onneksi tällä hetkellä melko reippaasti. Vaikka Bee vaatiikin saada olla sylissä jatkuvasti, oli oksentelu ja ripulointi jäänyt viikonloppuun menessä jo vähälle. Ei siis siivoamista tai lakanoiden vaihtelua montaa kertaa päivässä.  

• En ajattelisi kuinka harmittavainen sattuma, että juuri nyt pesukoneemme on rikki. Rikki se ei ole ikuisesti, vaan korjaaja oli jo tilattu. Kuittikin oli löytynyt ja takuuta jäljellä. Iloitsisin siitä, että isäni on eläkkellä ja ehtii meitä auttamaan. Olisin onnellinen siitä, että minun ei tarvitse noita ällöttävältä haisevia pyykkejä pestä. Ja erityisiloa saisin siitä, että vanhempieni luona on mankeli ja lakanat tulisivat siis suloisen sileinä ja pehmeinä takaisin.

• En vaipuisi epätoivoon myöskään menetettyjen yöunien takia. Olin haaveillut yöstä, jolloin minä nukkuisin ja mies ryntäisi ylös Been itkuihin ja yöjuottoihin, varjellen minun yöuniani. Fakta oli, että mies nukkuisi seuraavan yön sirdaludien voimalla. Vaan vaikka joutuisinkin olemaa se kuka herää Been kanssa useampaan otteeseen, ei minun tarvitsisi stressata siitä ehdinkö ajoissa tyynnyttämään itkun, ennen kuin mies herää siihen. Ei heräisi, lääkkeet takaisivat sen. Kieltätyisin myös vellomasta itsesäälissä sen suhteen, etten saisi sitä seuraavanakaan yönä mahdollisuutta olla se kenen katkeamattomat yöunet toinen varmistaisi. Miehellä kun maanantai aamuna herätys klo5 ja matka kohti koko päivän koulutusta toisessa kaupungissa. Niin se menee, eikä se surkuttelemalla parane. Pitäisin itseni kasassa ajattelemalla, että näitä öitä olisi edessä enää muutama ennen Been paranemista. Ja kun lapsi paranee, palaisimme jälleen katkeamattomiin 7h yöuniin koko porukka.  

Mestariajattelijan lailla sain itseni jaksamaan jotenkin iltaan asti. Illalla onneksi särkylääkkeet ja tulehduskipugeeli oli sen verran auttanut, että mies pystyi jäämään yksin poikien kanssa siksi aikaa, että minä pääsin saunaan. (Oih autuus ja hiljaisuus!) Saunasta kun tulin takaisin kotiin oli pojat sängyissään (molemmat!),  mies siistinyt asunnon, laittanut kynttilöitä palamaan ja tehnyt herkullista iltapalaa. Parissa tunnissa tunnuin saavani voimani takisin ja jaksaisin sittenkin ihan oikeasti tämän taudin loppuun saakka.

**

Nyt se on ohi. Nyt on kulunut niin pitkään viimeisestä oksennuksesta, että turvallisesti uskaltaa julistaa Been parantuneen. Eilen ukko sai pidettyä sisällään jo puurot, maidot ja liharuokaakin. Tähän mennessä muissa perheenjäsenissä taudin merkkejä ei ole näkynyt. Jesh!