Sain vihdoin hankittua pojille lapsuudenmuistokirjat. Olen tuskaillut asiaa pitkään. Välillä jo luovutin ja päätin, että olkoon. Keskoselle ne monet saavat ikävän kaiun. Liian monessa keskitytään aivan liikaa odotukseen ja synnytykseen. Entä kun odotuksesta tai synnytyksestä ei ole oikein mitään kaunista kerrottavaa? Ja aivan liian monessa on aivan liian tarkat oletusarvot kehityksen kulusta. Pahimpana Kulta-aika lapsuuden, jossa on jokaisen taidon kohdalla merkitty, milloin taidon pitäisi olla hanskassa. Osaan vain kuitella kuinka karmivalta moista kirjaa tuntuisi cp-vammaisen äitinä täyttää..
Pojat saivat puolitoistavuotissyntymäpäivälahjaksi (mahtava sana! kuinkahan monta taivutuspäätettä tolle vielä sais, kun oikein yrittäis?) Oppi&ilon Summanmutikkasarjan Minun Kirjani. Kirja on mainio. Siinä on aukeama kasteelle/nimenannolle ja syntymälle sekä jokaiselle ikävuodelle 1-18v. Etuaukeamalla on sukupuu ja jokaisen vuoden kohdalla tasku, jonne saa talteen piirrustuksia ja muita tärkeitä papereita.
Ostaessani kirjoja, herkesin myyjälle vuodattamaan kuinka kauan olen etsinyt keskoselle ja sairaalassa alkuelämänsä viettäneelle sopivaa kirjaa. Myyjä kertoi, etten ole ainoa joka on kirjaa kehunnut. Kuulema joku oli kyseisen kirjan hankkinut adoptiolapselle, kirja kun on kierrekantinen ja ensimmäiset sivut voi repiä huomaamattomasti pois.
*
Kotiapu aloitti tänään. Nyt on sovittuna jo seuraavat kolme kertaa. Seuraava kerta on perjantaina, jolloin jätän pojat uuden tädin kanssa keskenään ja lähden humputtelemaan punttisalille.
*
Aan kanssa pohditaan holding-terapian aloittamista. Parin viikon päästä meille on miehen kanssa sovittu tapaaminen sairaalan lastenprykiatrisella osastolla, jossa asiaa käydään tarkemmin läpi. Minulle asia on jokseenkin tutuu työn kautta, miehelle ei.
Viime viikolla, isojen poikien sänkyyn siirryttäessä, Aa alkoi kaivata syliä. Syliin tulo on kuitenkin aina taistelu. Poika hakeutuu syliin itse, mutta alkaa huutaa ja tempomaan itseään. Kun otetta lujittaa, tempoilu pikku hiljaa loppuu, mutta huuto jää. Yleensä tilanne loppuu, kun pikkuinen nukahtaa. Tuntuu siis, että Aa itse kaipaa ja toivoo piukkaa syliä. Ei kai tuo niin kaukana siitä holdingista ole?
Tiedän, että kyseisellä terpaiamuodolla on vastustansa. Tiedän, olen nähnyt, että sillä voi olla myös huikeita tuloksia. Aata miettiessä, moinen terapia tuntuu juuri oikealta. Silti jokin saa minut asian suhteen varautuneeksi. Ouota, sillä periaatteessa olen hyvin holdin-myönteinen. En ole koskaan nähnyt hoidosta olevan haittaa. Varmasti, jos homma toteutetaan väärin, mutta niinhän se on kaiken kanssa. Siksi meille tapaaminen sairaalan holding-vastaavan kanssa on nyt sovittuna.
tiukkaa syliä on meilläkin käytetty, suosittelen! Ei ihan oikeaoppista holdingia mutta jotain sinnepäin. (miten musta alkaa tuntua, että olen kokeillut noiden kanssa kaikkea kummallista? Toivottavasti ne aikanaan saavat tukkualennusta sillä perusteella että "äitini mut pilasi ja sisarukset kans"!)
VastaaPoistaLuulen, että meiltä löytyy se kirja myös, "Syliaika". Jos tekee mielesi lukea? Voin yrittää tonkia tuolta hyllyn uumenista :)
Vaikeinta oli tuon keskoslapsukaisen kanssa, kun sille syli ylipäätään oli vähän vieraampi juttu, mutta saatiin toimimaan: nythän tuo on sylihiiri parhaasta päästä, vieläkin.
Päiväkodissa tädit aikonaan ihmettelivät, että miksi tuo ei rauhoitu päiväunille silittelyyn. Vähän asiasta vihjaisin ja käskin pitää jalkaterästä kiinni, siihen rauhoittui aina. Ja siihen, että selän/masun päällä oli jotain painoa (vieläkin).