Epäilen, että Bee on alkanut tehdä jo nyt hampaita. Kuola valuu niin, että rinnan iho punottaa. Meidän aina niin iloinen pikku mies on yhtäkkiä kovin itkuinen. Ja nyrkki on koko ajan suussa rystysiä myöden.
Eilen itkulle ei tullut loppua. Välillä sai unen päästä kiinni hetkeksi, mutta kovin lyhyitä oli pätkät. Syliin piti päästä koko ajan, eikä sylissäkään kuitenkaan ollut hyvä.
Aa jäi pahasti paitsiolle. Onneksi sentään sen aikaa kun oli yksin kotona, Aa söi kiltisti ja muuten nukkui tai leikki tyytyväisenä. Vasta ihan hetkeä ennen miehen työpäivän päättymistä, alkoi Aata tympiä yksin oleminen. Miehen tullessa kotiin, istuin kaksi vauvaa sylissä olohuoneen nojatuolissa niin nälkäisenä, että itku meinasi tulla jo itseltäkin.
Tietenkin kun mies tuli paikalle, niin Bee rauhoittui. Taisi olla niin uupunut koko päivän itkettyään, että ei reagoinut edes kun siirrettiin sylistä muualle nukkumaan. Ehdittiin tehdä ruokaa ja syömään kun Aa aloitti itkemisen. Sitä kestikin sitten lopun iltaa.
Kun vihdoin vähän ennen puoltayötä molemmat hiljenivät sänkyyn, tein kaiken sen mikä oli päivälllä jäänyt tekemättä: Läjä likaisia kestovaippoja odotti huuhtelua hoitopöydän vieressä. Iso liuta tuttipulloja pitkin asuntoa odottamassa tiskaamista. Harsoja, rättejä ja talouspalamyttyjä joka nurkalla. Pyykit kuivatusrummussa odottamassa viikkaamista. Lypsykone tuijottamassa syyllistävästi päivän vähäisen käytön takia. Kainaloista tursuava haju, jolle olisi pakko tehdä jotain ennen pieneen neljän hengen makuuhuoneeseen tunkemista.
Edellispäivän voimaa antava hyvä palaute tuli juuri oikeaan aikaan. Sitä voimaa tarvittiin eilen. Päivä oli oikeastaan juuri sellainen mitä pelkäsin kaksosten kanssa arjen olevan joka päivä. Onneksi me saatiin maailman suloisimmat kasoset ja onneksi eilinen oli meillä poikkeus. *kop-kop-kop*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti