Eteenpäin niin ko mummo lumes

En halua narista. Pari päivää yritin velloa elämän ankeudessa, mutta yllättäen se ei johtanutkaan mihinkään. Katsotaanpa asioita hiukan, jos nyt ei positiivisemmin, niin realistisemmin.

*

Vatsatautien päälle 3/4 taloutemme kaksijalkaisista saivat flunssan. Onneksi jäljelle jäävä 1/4 on tuo pienistä pienin, jolle tällainen flunssa tarkoittaisi taas yhtä sairaalareissua ja tod näk nenämahaletkua. Ei tietenkään vielä voi huokasta, sillä edelleen tää kamala tauti voi tuonkin ottaa valtaansa. Toivottavasti kuitenkin vasta sitten ens viikolla, viikonloppuna kun ois luvassa kauan odotettu vierailu sukulaisteni luo.

Väsymys on saanut viimeisten viikkojen sairastelujen myötä ihan uudet mittasuhteet. Mies hermostui kun kerroin, etten ole jaksanut keittää itselleni kahvia päivisin. Syömisenkin kanssa on vähän niin ja näin. Söisin kyllä, jos ruokaa ei tarvitsisi hakea keittiöstä, ottaa jääkaapista, laittaa lautaselle, valmistaa/lämmittää, käyttää kahveleita ja kaiken päätteeksi palauttaa lautasta ja kahveleita tiskipöydälle. Niinpä pääsääntöinen hengissäpitimeni on ollut lähes ilman tunnontuskia suklaa.
Viikonloppu appivanhempien luona tuli vietettyä visusti sängyn ja ruokapöydän väliä reissaten.

Mutta se siitä narinasta. Eteenpäin pääsee vaan menemällä.

*

Been meno alkaa olla sellaista, että äidin on työ pysyä perässä. Poika konttaa selaisella vauhdilla, että kuvan kun ottaa, niin näkyy pelkkiä vauhtiviivoja. Jossain kohtaa edellisviikolla jannu nousi seisomaan tukea vasten. Kaiken yli pitää kiivetä tai alle ryömiä. Päätä kopsautellaan vähä väliä. Kissa on kaikista kivoin ja mielenkiintoisin. Naarmuilta ei oo vältytty.

Aa ei vielä konttaa, istu eikä seiso, mutta hai-laivana on veljeä seurattava. Ryömimisen vauhti ja tekniikka ovat hioutuneet ammattimaiselle tasolle. Välillä sentään herra malttaa jäädä köllimään jonnekin harjoitellakseen huutelua. Nyt kun ääntä alkaa olla, niin pitäähän sitä käyttää.

Lyhyellä tähtäimellä, jokainen opittu taito ja kaikki tuo touhu on äidin helposta elämästä pois päin. Nuo ovat askelia kohti yhä väsyneempää äitiä. Äitiä joka ei ehdi juomaan kahviaan kuumana, eikä lukemaan lehteä kerta istumalla. Äitiä, jonka aivot ylikuumenevat yrittäessään päihittää kaksi pikku-ukkoa kisassa "kuka keksii ensin vaarallisimmat asiat ja paikat".

Pitkällä tähtäimellä jokainen opittu taito vie kohti helpompaa elämää. Ne vievät meitä pois keskosuudesta. Pois peloista poikien kehityshäiriöistä tai mahdollisista vammoista. Isoja askelia kohti tavallista tervettä ja vammatonta elämää.

Vielä varmasti tarvitaan hiukan veto/työntöapua edessä oleviin muutamiin mäkiin. Silti on vaikea olla uskomatta helpompaan huomiseen noiden pienten touhuamista katsellessa. Sitä alkaa haaveilla, että joskus vielä voimme hankkia kodin jostain ihanasta vanhasta talosta kynnyksineen ja portaineen.

*

Sukulaispoika joutui eilen onnettomuuden takia sairaalaan. Tuntuu pahalta ajatella pientä kaksivuotiasta peloissaan sairaalassa kun ei ihan vielä ymmärrä mitä ja miksi. Ja tuntuu pahalta ajatella vanhempia, jotka ovat ainakin yhtä peloissaan.
Onneksi selvittiin oikeastaan säikähdyksellä. Kaikki ovat taas jo kunnossa ja kotona.

*

Ajatus on tänään ollut kovin harhaileva. Taitaa vaikuttaa tekstiin. En tiedä. Ei riitä ajatuksen kulku tarkistamaan kirjoituksiani.