Olen vähitellen saanut itseni taas kasaan. FLunssa alkaa helpottamaan omasta ja muidenkin perheenjäsenten kehosta. Aasta tauti ei edelleenkään ole saanut otetta.
Bloginkirjoittamisesta ei silti tahdo tulla mitään. Halua on ja aiheita. Jaksamistakin. Tai siis olisi jaksamista, jos homma sujuis jouhevasti. Vaan ei.

Tietotekniikka pettää. Miedän kone hyökkäilee itsensä kimppuun ja palomuuri käy kuumana. En pääse kirjautumaan sisään minnekään ja jos pääsenkin, niin en pääse ulos. Netti-tv tökkii, samoin kuin kaikkien muiden sivujen lataaminen. Kone jumittaa ja kaatuilee.

Eilen saman menon aloitti pari viikkoa sitten takuukorjauksesta tullut läppäri. Levyasema ei toimi. Kaikki on hidasta ja tökkivää. Eilen siitä sitten ilmeisesti hajosi vielä tuuletin ja vekotin ylikuumeni. Huoltoon lähtee taas. Ruotsiin.

Kaikenlaista sitä ihmisen hermot kestää kun on pakko. Kitiseviä omapäisiä lapsia, neppailevia aviomiehiä, ranteen ja selän jomotuksen, rahahuolet ja muutaman muun päänvaivan. Vaan ei riitä ymmärrystä eikä hermonpätkiä enää tekniikalle. Ja koska mieheni on tuon pahan kätyri (ammatiltaan ohjelmoija), on luonnollisesti kaikki tämä hänen syytään ja hänen vastuullaan.

En tiedä mikä tässä harmittaa eniten. Se, että en pääse purkamaan tuntojani tänne? Se, että en saa helposti ja kätevästi pidettyä yllä virtuaalista yhteyttä muuhun maailmaan täältä eristyslinnoituksemme keskeltä? Se, että olen menettänyt todellisuuspakopaikkani, netti-tv:n? Vai kenties huoli siitä kuinka paljon rahaa uppoaakaan tämän kaiken korjaamiseen?


**


Keskiviikkoaamuna käytiin keskustelua miehen kanssa tekstiviestein:

mies:" Oon onnellinen."

minä:"Hyvä niin. Niin mäkin, vaikka se ei musta ihan joka hetki paista."


mies:"Ei onnellisuus oo vaan hyviä yöunia. Sitten tiiät olevas onnellinen kun hymyilet lapsilles aamulla kuuden aikaan ku oot nukkunu 6h ja toteat 'totally worth it'"

Viisas mies.