keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Mörkö

Viikonloppu taisi käydä voimille. Peilistä nimittäin katsoo vastaan mörkö.

Kummallisesti sitä aina löytää voimaa siihen tiukimpaan hetkeen. Päivystyksessä ja sairaalassa ollessa huijasin itsänikin tyyneydellä. ("Tälläistähän tää meillä on, ei tässä ihmeempiä.") Sunnuntai illalla pistin vielä väsymyksen kahden huonosti nukutun yön piikkiin. Maanantaina syytin uudelleen yltynyttä flunssaa. (Illalla olin niin väsynyt, että kaikki oli liikaa. Itku meinasi tulla kun mies kertoi vitsin.) Eilen syytin poikia, jotka eivät nukkuneet ollenkaan päikkäreitä. Ja nälkää. (Aamulla heitin viimeiset leivät homeisina roskiin. Päivällä mietin mitä saa valmistettua yhdellä kädellä ketsupista ja margariinista.)

Lopulta illalla Aata syöttäessä purskahdin itkuun. Väsytti, nälätti, janotti, niveliä särki, ahdisti. Silloin vasta sain ajatuksesta kiinni. Viikonloppu oli pelottava. Niin monta kamalaa takapakkia sai keskolassa alkunsa noilla samoilla oireilla.

Pojat kastanut pappi kysyi jutellessamme, kuinka kauan meni, että pelko hellitti ja uskalsi uskoa poikien selvinneen? Vastasin kierrellen ja kaarrelle, kun en pystynyt sitä suoraan sanomaan. Ei se ole hellittänyt ja pelkään ettei se hellitä ikinä.

2 kommenttia:

  1. :/ JOkainen toki kokee asiat erilailla - omallalailla - ja se on juuri se oikea tapa.

    Häiritsi hirveästi kun Sofian ollessa vuoden ikäinen sain edelleen itkukohtauksia asian takia. Kysyin keskolamme vauvaperhetyöntekijältäkin kuin ohi mennen siellä käydessä että moniko ottaa hänen vuoden jälkeen yhteyttä ja alkaa käydä läpi asioita. Vastaukseksi ei kukaan. Kyllä ne asiat siihen mennessä on helpottaneet. Vauvaperhetyöntekijä kävi meillä kerran kotona tytön kotiutumisen jälkeen ja minua ahdisti jokainen ylimääräinen asiantuntija niin paljon että sanoin kaiken olevan ok. Enkä vuosi sittenkään uskaltanut kertoa että pirskatti - edelleen ahdistaa ja saan itkukohtauksia.

    Nyt kahden vuoden iän lähestyessä voin sanoa että suurin murhe on mennyt ohi, aika kuullannut muistot ja muistelu tehnyt tehtävänsä. Silti huoli on ja pysyy joskin erilaisena.

    Toivon että sinullakin hellittäisi ja pääsisit vielä helpommalle tunteiden asteelle.

    VastaaPoista
  2. Kiitos poikkeama lohdutuksesta.
    On käynyt mielessä, että kysyisin vieläkö voisin päästä tapaamaan niitä perhetyöntekijöitä Kesällä käytiin siellä juttusilla ja se autto. Se ajatuksista nopeammin kiinni ja niihin tuli selkoa kun puhu niitä ääneen jollekin. Samaa oon tosin laskeskellut: se on taas yks työntekijä lisää.

    VastaaPoista