Eilen käytiin taas seurantapolilla. Sama meno jatkui poikien kohdalla. Beetä kehuttiin ja Aan kasvusta oltiin huolissaan. Ei tosin niin huolissaan enää kuin aiemmin, mutta kuitenkin niin että 2 viikon välein käydään puntarilla. Nyt vihdoin pääsemme aloittamaan fysioterapian. Aivan mahtava juttu on, että fyssari tulee meille kotiin.
Tällä käynnillä keskityttiin myös meihin vanhempiin. Olin etukäteen ajatellut kysyä mahdollisuutta saada vielä jotain keskusteluapua. Sata varmasti en olisi saanut suutani auki, jollei lääkäri olisi asiaa ottanut puheeksi. Miten me jaksamme? Vieläkö keskola-ajalta jokin asia on jäänyt erityisesti painamaan mieltä? Täytimme kyselyn, pikatesti mahdollisen masennuksen tms. arviointiin. Sain raja-arvon, lievä synnytyksenjälkeinen masennus.
Kesän aikana tapasimme psykologia muutaman kerran, mutta kaiken keskellä se tuntui ehkä liian isolta panostukselta. Piti keskittyä vain poikiin, omia tunteita ei uskaltanut miettiä. Pelkäsin tippuvani johonkin syvään pimeään, jos tunnustaisin ja sanoisin ääneen pelkoni ja suruni. Olisinko päässyt sieltä enää ylös?
Edelleen tunne on hieman sama. En pysty lukemaan muiden keskosäitien keskolakertomuksia, en lehtijuttuja keskosista tai oikeastaan mitään muutakaan aiheeseen liittyvää. Niitä lukiessa omat muistot tulvivat väkisin mieleen. Uudessa Yhteishyvä-lehdessä oli juttu keskosista. Otsikon lukeminen riitti nostattamaan palan kurkkuun, möykyn mahaan ja kyyneleet silmiin. En voinut lukea enempää. Enää en pysty pidättelemään kyyneleitä niin kuin kesällä. Nyt pelottaa jo sekin kuinka isoksi tuo kuoppa on mahtanut kasvaa näinä kuukausina? Kuinka paljon ohuen pintakerroksen alle on ehtinyt kertyä? Pelkään niin kovasti, että jos annan ajatuksille tilaa, ne lamannuttavat minut täysin enkä saa enää poikia hoidettua.
Lääkäri sanoi ääneen eilen sen, mitä olen kaivannut kuulla. Me olemme kokeneet paljon enemmän kuin keskiverto keskolavanhemmat. Osittain tietysti koska poikia on kaksi. Enimmäkseen kuitenkin Aan moninaisten ongelmien takia.
En kaivannut kuulla sitä siksi, että se pönkittäisi egoani. Siksi, että voisin kulkea rintaa pörhistellen ja huudella muille "te ette tiedä oikeasta elämästä mitään!". En siksi, että voisin hymyillä Katie Holmes -hymyä*. Ei. Halusin kuulla sen, jotta voin antaa itselleni luvan olla rikki, väsynyt ja surullinen. Ei ihan helppoa ihmiselle, jolle lapsena on opetettu, että ilman fyysistä kipua on tuha itkeä.
Suomalaisella sisulla varustettu hyvä äiti laittaa omat tarpeensa kiven alle säilöön odottelemaan lasten kasvamista aikuiseksi, hakeakseen ne sieltä sitten vaihdevuosien aikaan, jolloin viha ja katkeruus on päässyt kasvamaan homeeksi tarpeiden päälle. Vai voisko hyvä äiti olla sittenkin se, joka pyytää apua ja uskaltaa hetkeksi vajota, hoitaakseen pois sen alla jatkuvasti suurenevan sudenkuopan?
*Katie Holmes -hymy = Joo-olihan-toi-hauska-vitsi-mut-mä-oon-kokenut-niin-kovia-että-tiedän-paremmin-enkä-siksi-enää-hymyile-kuin-hiukan-suuta-venyttämällä-silmissä-teitä-muita-säälivä-katse-hymy
Toivottavasti teilläkin tosiaan alkaa käynnit harventua. Kieltämättä alkaa olla ihanaa, kun ei tarvitse käydä seurattavana koko aikaa. :)
VastaaPoistaJa tuo on kyllä niin hienoa, että fyssari tulee kotiin (tuli meilläkin) eikä tarvitse lähteä minnekään.
Ja todellakin sinulla on oikeus itkeä, olla rikki, väsynyt surullinen. Olette menettäneet myös todella paljon sellaista mitä "normi"vanhemmat ja vanhemmaksi tuloon kuuluu. Ja kaikkea sitä on oikeus surra. Surutyö on tehtävä jossain välissä. :) Halaus. Toivottavasti uskallat jo nyt purkaa ajatuksiasi ja tunteitasi ettei ne enää jää kasvamaan möykyksi vaan pikkuhiljaa pääsisivät ulos, pois mielestä ja kehosta ahdistamasta.
Hyvä äiti voi pyytää apua. Hyvä äiti muistaa, että lapset tarvitsevat täysjärkistä äitiä myöhemminkin ja avun pyytäminen mahdollistaa vain paremmaksi äidiksi kasvamisen.
"Masennus on sitä, että on ollut vahva liian pitkään."