torstai 19. tammikuuta 2012

Tabu

Minua on pitkään vaivannut asia, jota en ole kuitenkaan saanut ajateltua niin, että tekstiksi asti saisin purettua. Poikkeama käsitteli vähän samaa aihetta tekstissään Väärä paikka, väärä aika ja siitä inspiroituneena tartun vihdoin aiheeseen. Aiheeseen, joka tuntuu olevan ja pysyvän tiukasti tabuna: pieleen mennyt synnytys.

Minä en saa osallistua keskusteluihin synnytyskokemuksista. Kun muut voivat kertoa hyvinkin yksityiskohtaisesti omista synnytyksistään, hyvistä ja huonoista puolista, minun komentit aiheuttavat kauhua, paniikkia ja kiukkua.

En ole kovin tarkkaan kenellekään edes kertonut synnytyksestäni. Olen kertonut mitä tapahtui, mielestäni hyvin neutraaliin sävyyn. Käsittääkseni kertomukseni ei siinä muodossa eroa kovinkaan paljon tavallisesta sektiosta. Paljon hurjempia tarinoita olen joutunut kuuntelemaan hätäsektioista tai alatiesynnytysrepeämistä.
Se mikä tarinastani tekisi kamalan ja surullisen, olisi jos kertoisin miltä se kaikki tuntui ja kuinka suuri pelko koko päivää varjosti. Siitä en ole vielä ollut valmis puhumaan. Ja reaktioista päätellen, eivät muut olisi vielä valmiita vuodatustani kuulemaankaan.

Tavallaan ymmärrän reaktiot, vaikka en ymmärrä niitä ollenkaan. Onhan synnytys jännittävä kokemus. Varsinkin jos paikalla on tulevia synnyttäjiä, niin aihe on arka. Kun hormoonit hyrrää, eihän sitä tiedä mikä paniikki jutuistani nousee. Tosin se paniikki tuntuu nousevan raskaanaoleville ihan vaan siitä, kun minä saavun paikalle. Muistutan olemassaolollani pieleen menon mahdollisuudesta.

Mutta miksi ääneen sanominen on niin pahasta? Kuitenkin jokainen raskaanaoleva miettii, mitä sitten jos kaikki ei sujukkaan hyvin. Miksi minun kertomukseni ei voisi olla rohkaiseva tarina siitä, että pieleen mennessäänkin asiat voivat mennä hyvin? Miksi ei kaikille tuleville synnyttäjille olisi hyväksi tietää mitä tapahtuu silloin, jos lapsi syntyy ennen aikojaan, joudutaankin leikkamaan tai lapsi syntyy siinä kunnossa, että häntä ei voida äidille heti antaa?

Joku vastaa kysymyksiini, että pieleen menemiselle on niin pieni todenäköisyys, että pelottelu on turhaa. Todennäköisyys ei kuitenkaan ole aivan niin pieni. (<-Täysin omiin ja läheisteni kokemuksiin perustuva lausunto.) Tieto ei ole pelottelua. Tieto ei ole turhaa.
Minä tiesin, että suurella todennäköisyydellä synnytän sektiolla. Tiesin, että synnytän ennen laskettua aikaa. Tiesin, että 40% kaksosista joutuu keskolaan. Se ei tehnyt minusta panikoivaa, vaan realistin. Otin selvää asioista. Tutustuin etukäteen sektioon ja keskolaan. Kaikki tuo tieto tuli kuin tulikin yllättäen käyttöön. Saimme miehen kanssa useilta hoitajilta ja lääkäreiltä kuulla, kuinka hämmästyttävän rauhallisesti pystyimme suhtautumaan tapahtumiin. Me olimme valmistautuneet.

Ehkä yksi tärkeimmistä neuvoista, joita sain ennen synnytystä, tuli tutulta jonka neljästä lapsesta kolme ovat joutuneet keskolaan. Noista kolmesta vain yksi on selviytynyt kotiin. Hän kertoi, että kun lapsi viedään keskolaan, joutuu vanhemmat odottamaan pitkään ennen kuin saavat mitään tietoa lapsen voinnista. Lyhimmilläänkin odotus kestää pari tuntia. Vaikka ympärillä pyörii hoitajia, eivät he tiedä, eivätkä voi kertoa, mikä tilanne on. Tuon ajan lääkärit työskentelevät lapsen ympärillä ja se tarkoittaa, että lapsi on hengissä. Jos lääkäri saapuu paikalle liian nopeasti, asiat eivät ole hyvin.
Tämän tiedon turvin jaksoimme miehen kanssa odottaa nuo pitkät tunnit heräämössä. Ei se helppoa ollut näinkään, mutta ilman tuota tietoa en varmastikaan olisi ymmärtänyt miksi kaikki kestää niin kauan ja miksi kukaan ei tule kertomaan meille mitään.    

Kun tuon saman asian kerroin ystävälleni, jolla synnytys on vasta edessä, reaktiona muut ympärillämme alkoivat sättiä minua. Hämmennyin. Miten olin ystävääni pelotellut? Sanonut ääneen sen, että osa lapsista joutuu hetkeksi hoitoon. Niin käy myös osalle täysiaikaisista. Eivätkä läheskään kaikki joudu sinne neljäksi kuukaudeksi taistelemaan hengestään. Suurin osa joutuu muutamaksi tunniksi tai päiväksi kuka mistäkin syystä. Yhtäkaikki, odotushetki on vanhemmille kauhea.

En usko, että kukaan raskaanaoleva on onnistunut olemaan koko raskausaikaa miettimättä kauhukuvia. Miksi niitä pelkoja pitää helliä yksinään? Miksi pelkoja ei voi suitsia aisoihin faktojen kanssa? Kyllähän me uskomme autoilessammekin, että kaikki menee hyvin. Silti olemme opetelleet hätäkeskuksen numeron ulkoa ja kuljetamme mukanamme ensiapulaukkua. Valmistautuminen riskeihin, ei tarkoita että olismme jo luovuttaneet. En pidä pahana sitä, että raskaanaolevalle vakuutellaan kaiken menevän varmasti hyvin. Se on toki tarpeellista rauhoittelua. Riskeistä vakenemista en silti ymmärrä. 

Poikkeama mietti teksitssään synnytykseen liittyviä periaatteita, jotka eivät ota huomioon riskejä. Kotisynnytys, luomusynnytys jne jne. Onko niin, että kun todellisista riskeistä ei uskalleta puhua, eikä oikein edes ajatella niitä, pelot saadaan kuriin vannomalla jonkun tietyn tavan tai metodin nimiin? Kun edessä on jotain, mihin itsellä on kovin vähän vaikutusmahdollisuuksia, yritetään tillanne saada hallintaan noiden ideologioiden avulla.
Olen aiemminkin käsitellyt blogissani ehdottomuutta , joten ei siitä tällä kertaa sen enempää. Sanompa kuitenkin, että äärimmilleen viedyt periaatteet ja ainoat totuudet eivät palvele kenenkään etua.

Odotusaikana katsoin dokumentin Tavoitteena täydellinen synnytys . Dokumentin naisista vain yksi onnistui synnyttää niin kuin oli suunnitellut. Tietenkin se, joka synnytti suunnitellulla sektiolla.

3 kommenttia:

  1. Luin tämän jo eilen, mutta ei ollut aikaa kommentoida.

    Koko teksti on jokaista lausetta ja sanaa myöten kuin omasta päästäni, tunteistani ja kokemuksista. (Siis mikäli kaksosuutta ja sen riskejä ei huomioda.)

    Minua ärsyttää edelleen se että neuvoloissa ei voida puhua MITÄÄN MISTÄÄn riskeistä. Toki on tiedossa että niitä on valtavasti erilaisia tarinoita ja ongelmia mitä voi tulla eteen ja moni harvoja. Silti. Niitä on niin paljon että iso osa odottajista tulee tippumaan sieltä pilvilinnoista. Ja minusta tuo vaikuttaa myös suuresti synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Siis kun ne hienot odotukset ei täytykään ja arkikin menee sumussa ja surressa sitä mitä ei saanutkaan kokea (vaikka näin meidän näkökulmasti asiat olisikin menneet hienosti, muutamaa pikkuseikkaa lukuunottamatta.)

    Olen myös saanut kokea sen että minun tarinaani ei _oikeasti_ haluta kuulla. Eikä sitä varsinkaan pidä mennä kertomaan raskaana olevalla tai esikoistaan odottavalle. Ei vaikka olen itsekin vasta vain sen esikoisen saanut ja karvaalla tavalla joutunut yllättymään ja pettymään monesta haaveesta.

    Tuntuu että olisin osannut iloita enemmän hyvistä jos ei olisi tarvinnut surra niin montaa puuttuvaa palaa. Tai ainakin tuntuu että ensi kerralla tiedän iloita jokaisesta pienenestäkin onnistumisesta ja onnesta aivan toisella lailla. Ei ole niitä harhakuvitelmia ja surua harhakuvitelmien särkymisestä. Vaan se kaikki aika jää oikealle ilolle. MIkäli sellainen ihme meille vielä suodaan.

    Minäkin joskus katsoin tuota täydellinen synnytys ohjelmaa. Puistatti. Liian suuret ja turhatkin odotukset. En myöskään pysty vieläkään lukemaan "tavallisia" synnytyskertomuksia. Keskosäitien ja "ongelmaisten" synnytystarinat on ihan kivaa (tai no yleensä surullista) luettavaa, mutta muiden synnytystarinat vain alkavat ärsyttämään. Ehkä juurikin siksi kun minun tarinaani ei voi kertoa tai laskea samanlaiseksi. Olen liian erilainen. Olen se pelottava tarina. Vaikka haluaisin olla se todellinen, ei-niin-täydellinen, mutta kaikkinensa kumminkin onnellinen ja rohkaiseva tarina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on varmaan totta, että helpottais siihen masennukseenkin. Eikö kukaan oo tullut moista miettineeksi, vai miksi neuvoloissa ja muissa tahoissa peitellään riskejä? Peittelyltä se nimittäin tuntuu.

      Meillä oli onnea kun pääsimme etukäteen monikkovanhempien valmennukseen. Koska monikkovanhemmilla riskit on niin paljon suuremmat, käytiin siellä tarkkaan läpi sektiot, hätäsektiot jne. ja käytiin tutustumassa keskolaan. Koko ajan ihmettelin, miks näitä ei käydä kaikkien kanssa läpi. (Sen keskolavierailun rajaamisen monikkoihin ymmärrän.)
      Lisäks meillä oli ultraäänilääkäri, joka parin viikoin välein ultrasi ja totesi lopuksi aina "toistaiseksi kaikki hyvin". Pitää moinen kommentti jalat maassa..

      En oo tota ehkä osannut ajatella, että vaikka mun #mielestä meidän tarina on kuitenkin onnellinen, niin muiden on vaikea sitä ehkä nähdä ja ymmärtää. Muiden mielestä se on varmaan vaan kauhistuttava.

      Poista
  2. En edes muista että minulle olisi kunnolla selitetty mitä niistä pissanäytteistä katsotaan ja mitä sitten jos niissä onkin jotain? Ongelmat tosiaan minusta peiteltiin ettei odottaja vain alkaisi pelkäämään mitään.

    Itse kun koen että olisi NIIN tärkeä puhua ettei niistä tosiaan tule pelkoja (joista ei voi puhua) vaan osa elämää, osa mahdollisuutta. Jos niistä puhuttaisiin kaikille odottajilel, luulen että tuon masennusriskin lisäksi sillä olisi positiivinen vaikutus myös vertaistuellisesti. Siis että ne muutkin tietäisivät mistä on kyse, kun lapsi syntyy keskosena tai vaikka sydänsairaana. Tai että mitä raskausmyrkytys tarkoittaa.

    Kun ei siitä puhuta, ei siitä myöskään tiedä ne jotka eivät ole joutuneet asian kanssa tekemisiin eivätkä he voi osatakaan oikein auttaa tai olla tukena. Ja se minusta kasvattaa kuilua vanhempien välillä. (Siis esim. keskosäiti vs täysaikainen äiti.) Mikä puolestaan taas lisää ahdistuksen ja masennuksen riskiä...

    Nojoo... menee ehkä ohi aiheen, mutta kun edelleen toivoisin että asioista voitaisiin puhua ja neuvola olisi paikka jossa NEUVOTAAN ja kerrotaan ja valmistellaan tulevaan. Se tuleva kun tosiaan voi olla mitä vain maan ja taivaan välillä.

    VastaaPoista