maanantai 23. tammikuuta 2012

Tarinoita keskolasta: osa 4

Kaksi päivää poikien syntymän jälkeen odottelin osastolla sängyssäni miestä vieraaksi. Oltiin sovittu, että mies käy ensin kurkkaamassa poikia ja tulee vasta sitten minun luokse. Heti kun näin miehen kasvot oven välistä, tiesin että jokin on pielessä. Muistan hämmnetävän tarkasti edelleen miehen ilmeen ja keskustelumme alun lähes sanatarkasti.

Kysyin miten pojilla menee. Mies vastasi ettei parhaiten. Edes tuota mies ei saanut sanottua ilman, että ääni murtui. Ilme oli hämmentynyt ja pelokas. Aa joutuisi leikkaukseen. Aamuyöstä Aan vatsa oli turvonnut ja tummunut. Leikkaus olisi tehtävä heti.

Tunne sisälläni oli kamala. En täysin ymmärtänyt mitä mies kertoi, mutta sen verran käsitin, että tilanne oli vakava ja akuutti. Tunne oli lamaannuttava. Toisaalta iski kova kiire päästä keskolaan. Tahdoin päästä lapseni luo ja kuulemaan itse lääkäreiltä tilanteesta.

Keskolassa jokaisesta hoitajasta ja jokaisesta lääkäristä pystyi näkemään tilanteen olevan äärimmäisen vakava. Lääkäri tuli luoksemme ja selitti tilanteen. Josatin syystä Aan suoli ei toimi. Syytä ei voida tietää varmasti ennen leikkausta. Parhaassa tapauksessa suolessa olisi pieni reikä. Pahimmassa tapauksessa suolessa olisi kuolio, jolloin suoli pitäisi poistaa koko kuolion matkalta. Oli syy mikä tahansa, leikkaus olisi pienelle äärimmäisen raskas ja menehtymisen riski merkittävä.

Seisoimme Aan kaapin vieressä tuijottaen pientä. Otimme kuvan pojasta. Kuva olisi ehkä viimeinen, jonka tuosta lapsestamme saisimme. Sanoimme hyvästit ja lähdimme leikkauksen ajaksi odottamaan osastolle huoneeseeni.

Olin tivannut lääkäreiltä tarkkaan kuinka kauan leikkus kestäisi vähintäänkin ja milloin viimeistään leikkaus loppuisi. Tahdoin tietää kuinka monta tuntia toivoa, ettei kukaan tule meitä hakemaan ja toisaalta kuinka monta tuntia ennen kuin on syytä huolestua. Katsoin kelloa ja aloimme odottamaan.

En muista tuosta odotusajasta kovin selvästi montaakaan hetkeä. Muistan, että itkin välillä hysteerisesti, välillä taas lamaannuin täysin. Muistan miehen olleen yhtälailla aaltoileva. Tiedän katsoneeni kelloa jatkuvasti ja pelänneen joka kerta kun huoneen ovi avattiin.

Odottaessamme mies otti kuva huoneeni ikkunasta.

On vaikea selittää kaikkia tunteita ja ajatuksia, joita kävin läpi odottaessa. Kauhu ja pelko päälimmäisinä. Toisaalta olin rauhallisempi kuin olisin uskonut. En ollut vielä nähnyt lastani kuin kaksi kertaa, enkä koskenut häneen oikeastaan ollenkaan. Se leikkauksessa elämästään taisteleva pieni ihmisen alku oli ja ei ollut vielä minun. Olin joutunut valmistautumaan ennen synnytystä siihen, etten ehkä saisikaan tuota lasta itselleni. Synnytyksen jälkeen meille oli tehty selväksi, että seuraavat kolme päivää olisivat kriittisiä ja epävarmoja. En ollut siis vielä voinut päästää itseäni pehmenemään tai lämpiämään. En ollut vielä päässyt muodostamaan selkeää tunne sidettä lapseeni. En oikeastaan tuntenut vielä olevani äiti. Tiesin sen, mutta en tuntenut. Samaan aikaan tiesin, että jos Aa ei leikkauksesta selviäisi, hajoaisin täysin. 
Lopulta, juuri sopivan ajan päästä, hoitaja tuli kertomaan, että leikkaus oli ohi ja voisimme mennä keskolaan. Hoitaja ei tiennyt miten leikkaus oli sujunut. Kiirehdimme keskolaan ja suoraan pojan kaapin luokse. Aa oli surkean näköinen. Koska huoneessa oli muitakin perheitä, pyysi lääkäri meidät sivummalle selittääkseen mitä oli tapahtunut, miten leikkaus oli sujunut ja mikä tilanne oli nyt.
Leikkaus oli sujunut niin hyvin kuin näissä olosuhteissa ikinä olisi ollut mahdollista. Kyseessä ei onneksi ollut kuolio, vaan suoleen oli puhjennut pieni reikä. Kun lääkäri oli saanut tämän verran kerrottua, mies murtui täysin. Siinä keskolan käytävällä miehen raja tuli vastaan, eikä tuska, pelko ja suru vaan pysynyt enää sisällä. En usko, että mies kuuli paljoakaan siitä mitä muuta lääkäri kertoi. Itse pysyin käsittämättömän tyynenä.
Aalle oli leikattu ileostooma. Reikä oli jossain paksusuolessa (tosin reikä oli niin pinei, ettei sitä ollut edes löydetty), joten suoli oli katkaistu ohutsuolen lopusta ja suolenpäät nostettu vatsanpäälle. Pojalla olisi nyt siis käytössä vain ohutsuoli. Alkuun Aalle annettaisiin ravintoa ainoastaan tipan kautta. Kun maitoa päästäisiin taas kokeilemaan, oli riski pahoille ongelmille jälleen huomattava.

Aa tokeentui leikkauksesta hyvin. Kun maitoa vihdoin annettiin ensimmäiset tipat, oli jännitys valtava. Ja kun viimein yhtenä aamuna hoitaja kertoi suolen piipusta tulleen ensimmäisen kakan, oli tunne jotain niin valtavan huojentavaa ja onnellista, että sattui. Itkin, huusin, halasin hoitajaa, pompin. 

**

Stoomaan tottui nopeasti. Lopulta en ajatellut mielestäni asiaa paljoakaan. En ollut koskaan vaihtanut Aalta vaippaa ilman stoomaa, joten se tuntui olevan vain osa tuota pinetä ihmistä. Olimme asennoituneet niin, että poika kotiutuisi stoomapusseineen ja vaikka se ei erityisemmin innostanutkaan, ei se myöskään suuremmin kauhistuttanut.

Kuukausien kuluttua, kun Aa alkoi olla siinä pisteessä että puheet kotiutumisesta aloitettiin, saimme yllätykseksemme kuulla, että stooma suljettaisiin ennen kotiutumista. Jälleen istuimme odottamassa pitkät tunnit, nyt kuitenkin kotona Been kanssa. Jälleen saimme puhelun juuri sopivan ajan kuluttua. Ja jälleen leikkaus oli sujunut parhaalla mahdollisella tavalla. Jälleen odotimme kauhun vallassa lähtisikö suoli toimimaan ja jälleen ensimmäinen kakka aiheutti itkunsekaisen onnellisuuskohtauksen.

Vasta tuolloin huomasin kuinka paljon olin surrut ja murehtinut stoomaa. Tunne oli niin huojentunut, että sitä oli vaikea käsittää. Kun alusta asti olin kantanut tuota raskasta asiaa mukanani, en ollut huomannutkaan sen painoa. Nyt kun taakka otettiin pois, huomasin kuinka paljon kevyempi oli oloni ilman sitä. 

Kevyyempi olo taisi olla myös Aalla. Poika toipui leikkauksesta ennätysvauhtia hämmentäen kaikki lääkärit ja hoitajat. Parissa viikossa suolen toiminnan lisäksi, poika oppi syömään ja hengittämään. Lapsi jonka piti kotiutua stoomapussien, happilaitteiden ja ruokaletkujen kanssa, kotiutuikin ilman mitään.

1 kommentti:

  1. :'( <3

    Tuo leikkauksen odottelu on varmasti ollut piinaavaa... en voi edes ymmärtää.

    Mutta muuten kuulosti tutulta.. etenkin tuo että puhuttelee itseään äidiksi "rakas, äiti tässä" ja tietää olevansa äiti - mutta kun ei _tunnu_ siltä.

    Halaus <3 voimia vielä asioiden käsittelyyn ja kaikkeen.

    VastaaPoista