Viimeisin osa keksola tarinoista odotti julkaisemista pitkään. Kirjoitin sen uudestaan ja uudestaan, muokkasin ja muokkasin. Ei tuntunut loksahtavan kohdilleen.
Osittain kyse oli varmasti muotoseikoista, hyvästä kielestä ja rakenteesta. Vaikkei blogini perusteella uskoisikaan, olen jossain määrin perfektionisti suoltamani suomen kielen suhteen. (Opintojeni lopputyötä en olisi saanut varmastikaan ajallaan palautettua, jollen olisi tehnyt sitä parin kanssa joka vei työn lopulta käsistäni todeten "nyt riittää toi pilkun viilaaminen".)
Nyt syy uudelleen kirjoittamiseen ja muotoilemiseen oli aiheessa. Aihe oli liian vaikea. En saa kiinni tunteistani niin, että pystyisin tarkkailemaan sitä riittävän läheltä kuvaillakseni sitä sanoin. Tai jos sainkin napattua tunteen reunasta, teki se liian kipeää ja piti lopettaa, ravistaa siitä irti ja miettiä jotain ihan muuta.
Yritän kirjoittaa tarinoitani juuri siksi, että saisin käytyä vaikeat ja epämääriseksi jääneet muistot läpi. Kirjoittaessa ne muuttuvat selkeämmiksi. Nyt tuntui siltä, että tuon muisto on niin solmussa ja niin epämääräinen, etten pysty sitä auki saamaan. Eihän siitä kovin selkeää sitten tullutkaan. Julkaisin sen kuitenkin, ajattelin saavani aiheeseen siten uutta etäisyyttä. Tänne virtuaalimaailmaan sylkäistynä muisto muuttuu tarinaksi, eikä se silloin ole enää niin lähellä.
Olen käynyt julkaisemisen jälkeen lukemassa tekstini useampaan otteeseen. Yleensä keksin sata ja yksi asiaa lukiessani parannettavaa omiin tuotoksiini. Nyt ei auta lukeminen. Ei muutu tuosta kummemmaksi vaan möykkynä pysyy. Taisi tulla eteen se iso vaikea mörkömuisto, joka vaan on niiiiin iso, että aikaa tarvitaan vielä hurjasti lisää ennen kuin sen järjellä ja kielellä saa aisoihin.
Ja kun tuo ei vielä edes ollut se rankin tarina keskolasta. Ihan itseäkin jännittää pääsenkö koskaan sen pussin pohjalle saakka.
:(
VastaaPoista