Itkin eilen. Oikein vuolaasti ja sydämenpohjasta. Itkin menetystä, jonka kanssa luulin jo olevani sinut. Hyvin olin taas onnistunut itseäni huijaamaan. Sieltä se löytyi, ei kovin syvälle haudattuna. Suru synnytyksen ihmeen menetyksestä.
En ollut asiaa ajatellut pitkään aikaan. Nyt keskustellessani neuvolapsykologin kanssa tajusin kuinka kovasti edelleen suren sitä, etten saanutkaan sitä kaunista herkkää hetkeä, josta puhutaan ja jollaisena televisiossa syntymä esitetään.
En koskaan ollut ajatellut, että synnytyksen pitäisi mennä juuri jollain tietyllä tavalla. Suvussamme on usein alatiesynnytys ollut jopa hengenvaarallinen ja sektio on siis ollut hyvin todennäköinen vaihtoehto myös minulle. Kun sain tietää odottavani kaksosia, ymmärsin myös että oli kyse sektiosta tai alatiesynnytyksestä, vauvoja tulee kaksi ja herkkä vatsanpäällä kölliminen saattaisi olla hankalaa/mahdotonta. Ei siis ole kyse siitä, että olisin rakentanut täysin epärealistisia pilvilinnoja synnytyksestä.
Se mitä olin toivonut synnytykseltä oli, että mieheni saisi olla vieressäni. Olin ajatellut hetkeä, jolloin saisimme vauvat luoksemme ja syliimme synnytyksen jälkeen ja hetken saisimme olla rauhassa ihmetellen toisiamme. Olin ajatellut jännittäväni synnytystä ja sitä miten jaksan ja siedän kivun.
En ollut ajatellut jännittäväni syntyykö lapseni elävinä vai kuolleina.
*
Neuvolapsykologi puki ajatukseni sanoiksi. Tilanne, jossa pojat syntyivät, ei ollut synnytys. Pojat syntyivät leikkauksessa. Miestäni ei sallittu mukaan. Olin kauhuissani ja pelosta turta. Kun pojat saatiin ulos, joku verhon takaa huikkasi "onnea, poika tuli", samalla tavalla molempien kohdalla. Poikia ei näytetty minulle, vaan juoksutettiin kiireesti viereiseen huoneeseen. En ymmärtänyt miksi minua onnitellaan, sillä henkiinjäämisestä ei ollut vielä mitään varmuutta.
Yhtähyvin minulta olisi voitu leikata umpisuoli. Synntyksen ihmeestä ei tilanteessa ollut tietoakaan. Olin leikkauksessa yksin. Synnytyksessä ei olla yksin. Synnytyksessä äiti on pääosassa, eikä -niin kuin minä- ruhona, joka suljetaan sivuun, jotta saadaan työt tehtyä.
*
Tiedän, että lopputuloksen kannalta on aivan sama miten pojat tulivat maailmaan. Tiedän, mutten tunne. Tunnen surua, ettemme saaneet aloittaa perheemme yhteiseloa valtavan ponnistuksen jälkeen ällöttävänä, hikisenä, verisenä, kyyneleisenä, ihanana ihmiskasana.
itku tuli. niin tutut tunteet.
VastaaPoistaEsikoisesta en edes ole papereissa synnyttänyt. Raskaus on vain purettu.
huoh.
Halauksia haikeudesta <3
Hyi kuinka kliinisen kamalasti sanottu: "raskaus purettu".
PoistaKuulin yhden äidin papereissa lukeneen sektiosta, että lapsi oli "kehitetty" synnyttämisen sijaan.
Ymmärrän, että se on lääkäreille leikkaus. Vähän voisivat silti panostaa sen ymmärtämiseen, että meille se on kuitenkin paremman puutteessa synnytys.
paremman puutteessa synnytys.
PoistaNIMENOMAAN. Ainoa, mitä saadaan. Ja siihen on tyydyttävä. Ja vähän itkettävä.
<3
VastaaPoistaKyllä minäkin vieläkin suren etten saanut kokea (tai olla edes itse läsnä) onnellista synnytystä. Ettei meillä miehen kanssa ole siitä mitään tietoa. Etteme voineet edes valmistautua siihen että näin käy.
Vaikka lopputulos onkin se pääasia - se josta olen äärettömän onnellinen.
Silti kaipaisin kokea sen kun lapsi syntyy, näen lapsen, hänet nostetaan kohdusta rinnalleni ja voimme vain olla onnellisia.
Ainoat kyyneleet mitkä tulisivat, olisivat onnen kyyneleitä.
Vaikeaa ajatella miltä tuo tuntuisi, että tietää ettei koskaan pääse sitä kokemaan. Vaatii voimia ja rohkeutta. Tuntuu, että sulta niitä onneksi löytyy. *halaus*
PoistaKiitos...
PoistaTuo raskaudenpurku on kyllä se sana jota minullekin paljon viljeltiin lapsen syntymän jälkeen. Että raskaus oli purettava. Täytyi tehdä raskaudenpurku. Silti minulle henkilökuntakin on toistuvasti puhunut synnytyksestä ja sanonut että minun pitää alkaa uskoa siihen, että juuri minä olen tuon tyttäreni synnyttänyt.
Sen sijaan sukulaiset puhuvat leikkauksesta - se ja se ei synnyttänyt vaan menivät sektioon. Ja alkuun puhuin paljon itsekin raskauden purusta, sillä minusta oli virheellistä että jotkut sanoivat lapseni päättäneen syntyä niin aikaisin. Ei se päättänyt. Se otettiin. Raskaus purettiin.
Niin kovin kaksijakoisia fiiliksiä. :(
Mutta toivon että sinäkin vielä saisit kokea onnellisemman synnytyksen, mikäli joskus vielä saatte/ haluatte lisää lapsia. :)
En osaa sanoa oikein mitään järkevää. Haluan kuitenkin lähtettää lämpimän halauksen sinulle! Joltain osin osaan samaistua ajatuksiisi, mutta toisaalta meidän tilanne oli hieman erilainen. Tiesin, etten saa lastani syliini missään tapauksessa, toivoin vain että hän olisi hengissä.
VastaaPoista