maanantai 23. huhtikuuta 2012

Liisa Ihmemaassa

Kumpi on parempi äiti, se joka ylihysteerisenä tarkistuttaa lääkärillä kaikki pienetkin vaivat, vai se joka odottaa siihen pisteeseen että lapsella on pää kainalossa jotta on varma siitä että lääkärin häiritseminen on tarpeellista?

Olen kadottanut taas suhteellisuudentajuni. En tiedä olenko oikeista asioista ja oikeassa määrin huolissani. On vähän sellainen Liisa Ihmemaassa -tunne. Pienet ja isot asiat näyttäytyvät edessäni aivan mielivaltaisen kokoisena, enkä tiedä mikä on totta ja mikä on pääni sisällä.

*
Vajaa vuosi sitten mittapuuni oli raja akuutin kuoleman vaaran raja. Lääkärien kertoessa pojille tulleen sen tai tuon, ainoa kysymykseni oli kuinka todennäköisesti tilanne on henkeä uhkaava. Jos akuuttia menehtymisen pelkoa ei ollut, kaikki oli hyvin.
Muistan erään keskustelun ylilääkärin kanssa. Lääkäri oli pyytänyt minut sivummalle keskustelemaan Aan tilanteesta. Jälleen oli tapahtunut vakava käänne, takapakki. Kysyin menehtymisen todennäköisyyttä. Lääkäri totesi, että kyllä he hengissä lapsen saavat pidettyä, mutta jälkiseuraukset voivat olla vakavia ja pitkäaikaisia. Olin tyytyväinen kuulemaani ja varsin tyyni. Tyyneyteni takia lääkäri varmisti minulta usemaan otteeseen, että olin oikeasti ymmärtänyt mitä hän oli minulle kertonut ja kuinka vakava tilanne oli. Sanoin ymmärtäväni. Minulle merkityksellistä oli vain ja ainoastaan että lapseni pysyy hengissä.
*

Aan on ollut viikonlopun yli outo. Syönyt huonosti, nukkunut päiväunia Beetä enemmän. Silti poika näyttää jatkuvasti väsyneeltä. Itku on herkässä. Eilen juominen alkoi takellella. Ihan kuin olisimme palanneet monta kuukautta taaksepäin pullon kanssa. Hengittämisen ja imemisen rytmittäminen tuntuu olevan hankalaa ja juomista pitää tauottaa pojan puolesta. Silti tuntuu velliä menevän väärään kurkkuun jatkuvasti.
Kuitenkin pikku-ukko jaksaa leikkiä, hymyilee ja innostuu niin kuin aina. Ryömii menemään kauheaa vauhtia ja ottipa ensimmäiset konttausaskeleensakin.

Vieläkö vuoden vanhan keskosen kanssa on ihan ok soittaa lääkärille, jos tulee tunne että lapsi ei ole oma itsensä? Milloin lääkäreillä palaa hihat kiinni äidin kanssa, joka tuntuu soittelevan sairaalaan jo ihan vaan kuulumisia kertoakseen? Jos en nyt soita ja sitten jotain onkin oikeasti pielessä, kuinka ison syyllisyyden taakan otan harteilleni? Jaksanko sen? Jaksanko murehtia pojan vointia yksin kotona? Vasinkin, jos murheeni voisin poistaa yhdellä puhelinsoitolla. Mitä tekisin, jos ei olisi menneen vuoden traumoja vääristämässä mittasuhteita? 

5 kommenttia:

  1. Tuttuja tuntemuksia, kaikki. Tuntuu, että suhteellisuudentaju on kadonnut täysin, ei oikeasti osaa sanoa, mikä on iso asia ja mikä ei. Ja kyllä minä valitsen edelleen sen soittamisen, siirrän ikään kuin vastuun päätöksestä tulla näytille sille, joka siellä puhelimen toisessa päässä on. Viime aikoina tosin meidän ongelmat ovat siirtyneet (onneksi) terveyskeskusmittakaavaan eli enimmäkseen hengitystieinfektioihin, jotenkin koen tk:een soittamisen helpommaksi kuin lastenpolille. Vaikka ihan varmasti meidän (ja aivan taatusti etenkin teidän) sairaskertomuksella ei polillakaan puheluita kukaan ihmettelisi. (Paitsi se nuiva sihteeri joskus ja siltä ei kysytä. :)

    Pitkän sepustuksen ydin on siis: Kyllä kehtaa soittaa. Syy se on jo sekin, että oma mieli rauhoittuu.

    VastaaPoista
  2. KYllä kehtaa soittaa. Ja teilläkään ei ne ongelmat tosiaan ole olleet pienimmästä päästä, joten varmasti mielellään lääkäritkin tarkistavat ettei oikeastikaan ole mitään vakavaa. :)

    VastaaPoista
  3. Soita ihmeessä! Niin minäkin teen. Jokaisesta kummallisesta asiasta. Ja herkästi myös lähden Neidin kanssa päivystykseen. Pitäkööt sitten hysteerisenä äitinä. Mieluummin olen liian varoinen ja saan vähän hölmön leiman kuin jotain pahempaa sitten tapahtuukin.

    Mutta, tuttua on tuo, ettei oikein enää osaa hahmottaa mikä on vakavaa ja mikä ei. Me onnistutaan huolestumaan Neidin jokaisesta mustelmasta. Heti on molemmat vanhemmat varmoja, että uusiminenhan se. Vaikka se nuppi/jalka/käsi ois just siitä kohtaa kopautettu johonkin ja trombbariarvotkin kunnossa. Mutta se huoli on siellä pohjalla, vaikka järjellä tietää paremmin.

    VastaaPoista
  4. Täällä yksi "Liisa" myös. Itse syyllistyn kyseiseen virheeseen kerta toisensa jälkeen, olen usein pelännyt häiritsemästä lääkäreitä omilla epäilyksilläni, etteivät vaan leimaisi minua hysteeriseksi äidiksi. Lähes joka kerta kuitenkin päivystysreissun tai lääkäripuhelun jälkeen on löytynyt huolenaiheelleni vahvistus ja joka kerta olen sen jälkeen tehnyt päätöksen, etten ikinä enää jää odottelemaan jos koen E:n käyttäytyvän oudosti. Kuitenkin seuraavallakin kerralla epämääräisten oireiden tullessa huomaan ajautuvani samaan tilanteeseen, jossa pähkäilen kuinka huolissani minun tulisi olla ja panikoinko nyt ihan turhaan. En tiedä, kuinka kauan menee että tuo epävarmuus ja lievä hysteriä jokaisen epäilyttävän oireen jälkeen menee pois. Ei varmaan vielä vuosiin.

    Ja itse kuitenkin neuvoisin ja neuvonkin kaikkia, että aina pitäisi soittaa lääkärille kun epäilee jotain erityistä omassa lapsessa. Eihän siinä mitään häviä.. Mutta kun tilanne tulee omalle kohdalle, niin ajatukset ja neuvot sumenee. Sitten haahuilee niissä omissa epäilyissä ja murheissaan eikä tiedä, koska oire muuttuu niin merkittäväksi että muutkin sen huomaa, jotta uskaltaa lähteä lääkärin näytille.

    VastaaPoista
  5. voisivatko hampakset aiheuttaa moista murhetta pienelle? Jos ne tuntuvat oudolta suussa, ja kieli puljaa väärässä paikassa?

    ...muuten kyllä komppaan edellisiä.
    Kumma juttu, miten vaikeaa muka on soittaa lääkärille, ja miten usein se pelkkä soitto jo rauhoittaa.

    VastaaPoista