Mielessä pyörii kaikenlaista. Kolme päivää vajaa tasan vuosi siitä kun ultrassa huomattiin, ettei kaikki oo kunnossa. Varmaan aika luonnollista, että muistot valtaa ajatukset.
Eilen tajusin, kuinka surullisia meidän kaikki "muistatko sillon kun.." -alkuiset lauseet on. Siis juuri ne lauseet, juuri siihen aiheeseen, jotka pitäisi olla täynnä ilon ja onnenpakahduksen tunteita. Onhan meillä ne samat lauseet, mutta ne on niin täynnä pelkoa, surua ja ahdistusta, että ei niitä tahdo sanoa. Kun miehen kanssa istuu illalla sohvalla vierekkäin ja mieleen tulee jokin muisto, sen jättää sanomatta ettei pilaisi toisen tunnelmaa.
Muistatko kun pojat syntyivät?
Minä muistan kuinka makasin lamaantuneena leikkauspöydällä peläten kätilöiden sanoja. Mies muistaa kuinka keitti kahvia taukohuoneessa harhauttaakseen itsensä niistä pelonsekaisista ajatuksista.
Muistatko kun näimme pojat ensimmäisen kerran?
Mies muistaa kuinka katsoi hoitajien ja lääkäreiden välistä pieniä onnettomia vartaloita, joihin liitettiin aina vain uusia ja uusia letkuja ja mittareita. Minä muistan kuinka yritin saada itseni sen verran ylös pyörätuolista, että olisin ylettynyt kurkkaamaan edes vilaukselta poikia. Kuinka En oikeastaan nähnyt kuin hieman toista kättä. Kuinka olin liian väsynyt ja peloissani myöntämään hoitajalle, etten oikeastaan näe mitään.
Muistatko kun saatiin pojat ensimmäisen kerran syliin?
Muistan kuinka sain viiden päivän ikäisenä Been syliini. Kuinka käsittämättömän pinei poika oli. Niin hauras, että pelotti. Kuinka kenguruhoito piti lopettaa kesken, koska sain niin kivuliaita jälkisupistuksia etten voinut olla paikoillani. Ja kuinka syyllinen olo minulla oli siitä, että jouduin lopettaamaan sylittämisen kesken.
Muistan kuinka sain Aan syliin kuukauden ikäisenä. Sattumalta, aamuhoitojen aikaan, kaapinvaihdon ajaksi. Kuinka taas pelkäsi satuttavani tuota onnettoman pientä olentoa. Ja kuinka en olisi tahtonut päästää irti, kun vihdoin olin hänet syliini saanut. Ja muistan kuinka olin tuohon asti pelännyt, että menetän lapseni saamatta häntä ehkä koskaan syliin.
En muista niitä ensimmäisiä kertoja kun mies sai pojat syliinsä. Mies varmasti muistaa. Pitäisi uskaltaa kysyä, vaikkakin tunnelmanpilaamisen uhalla.
vaikka ne muistatkokunit ovat kipeitä ja vaikeita, niin ne ovat kuitenkin teidän ihan ikiomia ja ainutlaatuisia muistoja.
VastaaPoistaKyllä - niitä ei voi jakaa.
Totta - niitä ei oikeastaan vielä tuossa vaiheessa haluaisi kunnolla muistaa. (jos edes koskaan)
Mutta ne ovat kuitenkin teidän ja poikasten ihan omaa yhteistä historiaa, sellaisinaan kuitenkin hellittäviä ja arvokkaita muistoja. Kipeydestään huolimatta.
Ja silläkin uhalla että kuulostan ärsyttävältä besserwisseriltä: nyt (valitettavasti) alkaa se melkein vielä vaikeampi vuosi, koska melkein jokaiseen päivään liittyy joku muistatkokun.
Kannattaa asennoitua melkoiseen tunneailahteluun: riemusta raivoon...!
...ja mitä miehiin tulee; ihan kaikesta ei aina pysty kokonaisilla lauseilla puhumaan. Koska ne ovat niin kipeitä juttuja.
Ja teihin verrattuna me pääsimme helpolla, tiedän sen. Voin siis vain aavistella tunnelmiasi tänään ja lähipäivinä.
Kuten silloin vuosi sitten, olet myös tänään ajatuksissani. Vahvasti .
Kirjotin päivällä pitkän pätkän, mutta se katos netti avaruuteen. :(
VastaaPoistaValitettavan tuttuja nuo fiilikset noista "muistatko kun" ja "vuosi sitten tähän aikaan". Minulle sanottiin jopa etten saisi muistella. Siihen on kumminkin samanlainen oikeus kuin kenellä tahansa muulla. Kaikki ehkä autuaan onnellisia hetkiä, mutta ne on osa meidän elämää ja arvokkaita sellaisinaan - ne ovat meidän muistoja.
Jaksamista noihin muistatko -hetkiin ja -päiviin. :) Toivottavasti 2 vuotissynttäreiden jälkeen teilläkin on jo helpottanut. Toki toivon sitä jo aiemmin, mutta en usko että se hetkessä tapahtuu. Ei tapahtunut ainakaan minulla.
Halaus!
VastaaPoista